Julkaistu: 3. toukokuuta 2006

Käsivarren ja Linnunradan tuulet

Jorma Korhonen

Maaliskuun päivä 1977 Suomen Käsivarren Ropitunturilla oli häikäisevä. Tuore lumi hohti pilvettömän taivaan alla. Raisu tunturituuli pyöritti ja lennätti sitä henkeäsalpaavan villissä tanssissa.

Tallinnasta tullut Lennart Meri, 47, tallensi filmiryhmänsä kameroin ja mikrofonein seudun saamelaisten poronhoitajien oloja, elämää ja työtä tunturimaassa. Tekeillä oli Linnunradan tuulet -elokuva. Tunnelma kameran molemmin puolin oli riemullinen. Olot ja tuuli eivät olisi voineet olla otollisemmat ja sopivammat.

Meri oli ensimmäistä kertaa maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Hän puhui päähineensä sudenkarvaisen puuhkan uumenista elokuvastaan, sen nimestä, taustoista ja tavoitteista: ”Jos miltä hyvänsä uralilaiseen kieliryhmään kuuluvalta noin 23 kansalta kysytään yötaivasta halkovan tähtivyön nimeä, ne vastaavat sen olevan Linnunrata, Sorsien tai Metsähanhien tie tai jokin muunnos näistä. Se antaa tiedon, että näiden kansojen välillä oli joskus läheinen yhteys, ja että näillä kansoilla on hyvä muisti.”

Elokuvan aineisto koottiin Saamenmaalla, Unkarissa ja Siperiassa Taimyrin niemimaan itäosassa alle tuhannen ihmisen nganasani-samojedikansan asuinalueella. Pisteet muodostavat kolmion, jonka sisällä kaikki uralilaiset ja suomalais-ugrilaiset kansat elävät.

Sukulaiskansojen menneisyyden ja muistin kaiveleminen kiehtoi Meren mieltä tavattomasti. Hän ei tahtonut esittää suuria teorioita, vaan kuten hän Ropitunturillakin korosti, kulki kamera ja kynä välineinään, etsi ja kokosi aiheeseensa liittyvää aineistoa, talletti henkistä ja aineellista ilmapiiriä, jossa kulttuurit elävät.

”Dokumentoivan taiteen alalla työskentelevä ei voi asettaa aineistolleen mitään vaatimuksia, vaan on nöyrästi katsottava, mitä aineisto puhuu. Toivotaan, että tämä filmi tallentaa jotakin esierikoistumisen ajan kulttuurista, ajasta, jolloin ihminen lauloi työtä tehdessään, kun hän nykyisin laulaa työkseen ja rahasta.”

Lounaalla Kaaresuvannon Ratkin-ravintolan ikkunapöydässä Meri muisteli mansikirjailija Juvan Šestalovia ja tämän Ugrien kehto –teosta. Katseli rajajoen maisemaa ja ilahtui: ”Tässä me istumme, sinä suomalainen, minä virolainen, tähyämme Ruotsiin ja keskustelemme Šestalovista, joka edustaa pientä 8 000 hengen etnistä ryhmää.”

Meren ajatus lensi saman tien kotiin: ”Viro oli pitkään maailman pohjoisin alue, jossa harjoitettiin maanviljelyä ja jo pari tuhatta vuotta sitten. Virolaisten suhde maahansa on sen vuoksi hyvin läheinen. Kansa käy maansa kanssa jatkuvaa vuoropuhelua ja kuorossa ovat mukana myös menneiden sukupolvien äänet.”

Illalla Kilpisjärven suurenmoisessa maisemassa Meri katseli tunturien yllä kuulaana kaartuvaa tähtitaivasta. Linnunrata hohti kirkkaana.


Tuglas-seuran jäsenlehti 3/2006