Siinä missä suomalaiset osaavat unissaankin Pohjantähden alun ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, tietävät virolaiset takuuvarmasti, mikä kirja alkaa ”Kui Arno isaga koolimajja jõudis, olid tunnid juba alanud”.

Oskar Lutsin (1887–1953) pääteos Kevade saavutti heti ilmestyttyään (1912–1913) valtavan suosion. Kirjasta on tähän mennessä otettu kaikkiaan 21 painosta. Juuri Kevaden ja eräiden pikkunäytelmien siivittämänä Luts saattoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen antautua Tartossa tuotteliaaksi kirjailijaksi ja jättää apteekkityön. Sotien välillä Luts sitten ehti luoda valtaosan romaaneistaan, lyhytproosastaan, lastenkirjoistaan ja tarinoivista muistelmistaan, joita ilmestyi peräti 13 osaa.

Neuvostoliiton miehitettyä maan Luts sai kyseenalaisen kunnian tulla valituksi Viron SNT:n ensimmäiseksi kansankirjailijaksi 1945. Tähän rooliin vanheneva, venäläisyyteen leppeästi suhtautuva ja vankkaa kansansuosiota nauttiva kirjailija epäilemättä sopi neuvostoisäntien kannalta. Vaikka Lutsin kokemukset farmaseuttina tsaarin-Venäjän joukoissa I maailmansodassa tuskin miellyttivät uutta valtaa, saattoivat hyvä venäjän kielen taito, työskentely Pietarissa ja Vitebskistä noudettu Valentina-vaimo hyvinkin edistää kansankirjailijan tittelin saantia. Kirjoittamisensa ohella Luts myös käänsi venäjästä.

Kansankirjailijan status ja Kevaden asema Lutsin pääteoksena varmistivat sittemmin tuotannon suosion ja saatavuuden. Lapsenomaisen lämmin kerronta, elävä huumori ja poikamainen temppuilu laimensivat tsaarinaikaan sijoittuvat fiktiiviset koulumuistot jutusteluksi, jota neuvostovalta joko piti vaarattomana menneisyyden kuvauksena tai sitten politrukkikin tunnisti klassikon, kun se kohdalle osui.

Luts jatkoi koululaisten ja erityisesti Tootsin vaiheiden kuvausta lukuisissa jatko-osissa, joista tunnetuimpia ovat ”Kesä” (Suvi I–II, 1918–1919) ja ”Syksy (Sügis, 1938, täydellinen versio vasta 1988)”. Sittemmin koetettiin nostaa vielä ”Talvikin” Lutsin jäämistöstä pelastetuksi bestselleriksi, kunnes erään innokkaan kirjanharrastajan omavaltaisuus paljastui. Kertoohan sekin toisaalta kansansuosiosta…

Lopullisesti Kevaden klassikkouden varmisti 1969 valmistunut Arvo Kruusementin elokuvaversio. Martti Rauhala on hienosti suomentanut kirjan nimellä Arno ja kumppanit 1973 eli aikaan, kun virosta vielä käännettiin vähän. Veikkaisin, että monet suomalaiset ovat ahmineet Rajan Teelen, Arno Talin, Joosep Tootsin ja muiden koulukkaiden seikkailuja omaan nostalgianälkäänsä; suomennoksessa näkyy myös haikailu sotaa edeltävään Viroon.

Vaikka Luts tuotannossaan hyödynsi omaeläkerrallisuutta, kannattaa Kevaden autobiogafisuuteen suhtautua varauksin. Tootsin kolttoset näyttävät pysyvän kapinahengen ilmauksilta, mutta silti Toots on pikemmin nähty impulsiivisena koijarina, joka toimii ennen kuin ajattelee. Rationaalisen Arnon ja tunteenvaraisen Tootsin välillä kulkee romaanin yksi punainen lanka, jota tukee kummankin orastava suhde Rajan Teeleen. Kirjan muutkin hahmot ovat Virossa iskostuneet kansalliseen tajuntaan tyyppeinä, joihin viittaamiseen riittää pelkkä nimi: Imelik, Tõnisson, Lible jne. Suomalaisittain heidän asemaansa voisi verrata Tuntemattoman sotilaan velikultakaartiin.

Arno ja kumppanit Lutsin ainoana romaanisuomennoksena saavat seuraa parista Aino Kaasisen tarinakäännöksestä ja vain muutamasta muusta tekstistä, joukossa varhaiset pikkunäytelmät. Lutsilta odottaisi enemmän suomennoksia. Seuranäytelmillä ja usein Tarttoon sijoittuvilla pienoisromaaneilla on tuskin sanottavaa nykyaikana, mutta Kevaden jatko-osia, eräitä lastenkirjoja ja muistelmista valittuja paloja voisi suomalaisille lukijoille yhä tarjota.

Hannu Oittinen

Tuglas-seuran jäsenlehti 4/08