Julkaistu: 10. tammikuuta 2014

Kielikuoleman jälkeen

 

Globaalein kieliuutinen on, että lukuisia maailman kieliä uhkaa lopullinen sammuminen lähitulevaisuudessa. Suomalais-ugrilaisessa kielikunnassamme näkymät ovat yhtä synkät. Kielten käyttöympäristö kaventuu. Perinteinen kulttuuriympäristö muuttuu tai suorastaan tuhoutuu. Ihmisten motivaatio puhua äidinkieltään lapsilleen murenee, jos sen ekologinen lokero on kapea, eikä avaa taloudellisia edellytyksiä toimeentuloon.

Liiviä puhuvan yhteisön hiipumista Luoteis-Latviassa Kuurinmaalla on seurattu Virossa pitkään. Yhteisön sammumiseen vaikuttaneita syitä on etsittävä viidenkymmenen, kahdeksankymmenen, sadan, kolmensadanviidenkymmenen, kahdeksansadankin vuoden takaa.

Tutustuin liiviin, viron ja suomen lähisukukieleen, eteläisimpään itämerensuomalaiseen kieleen painettujen kielennäytteiden avulla. En ole tavannut koskaan henkilökohtaisesti ensimmäisenä kielenään liivin oppinutta ihmistä. Olen kuunnellut heidän kertomuksiaan äänitallenteilta. Kaltaisillani kielentutkijoilla on aina ollut halu ikuistaa kieli eri ilmenemismuodoissaan. Liivin tapauksessa sen ansiosta on edelleen tavoitettavissa jotakin alkuperäistä, ääni menneestä, viesti Kuurinmaalla eläneiltä ihmisiltä.

Kertomusten kuunteleminen avartaa. Olen palannut monta kertaa liiviläisen opettajan Petõr Dambergin (1909–1987) tarinaan, jonka monet virolaistutkijatkin tuntevat. Damberg oli nuori opettaja, kun Latvian opetusviranomaiset kielsivät häntä opettamasta liiviä Pizan koulussa 1930-luvulla. Hän olisi halunnut opettaa liiviä varttuneemmalla iällä 1960-luvulla vaikka ilmaiseksi, mutta ei saanut neuvostoviranomaisten lupaa. Ei järjestynyt edes tilaa vapaaehtoiseen harrastustoimintaan museosta tai muualta. Vuosikymmeniä elettiin ikään kuin liivin kieltä ei olisikaan, vaikka sitä taitavia ihmisiä oli vielä kymmeniä, ehkä satojakin. Damberg kertoo:
’Raskasta on se, että ei voi opettaa kieltä. Meillä ei ole sellaista järjestöä, joka voisi ottaa tämän [liiviläisten] asian siipiensä suojaan.’

Katoavien kieliyhteisöjen viimeisillä puhujilla on kasvot ja oma kertomuksensa. Petõr Dambergin kertomuksesta välittyy tieto, että hän ymmärsi hyvin, mihin vallitseva kehitys veisi: liiviä puhuvan yhteisön sammumiseen. Kun Seppo Suhonen haastatteli häntä Tallinnassa 1971 virolaisen kielentutkija Karl Kontin kanssa, Damberg kertoi tulleensa mielellään haastateltavaksi. Hän halusi tallentaa kertomuksensa edes arkistoitavaksi:
’Sen takia otin mielelläni vastaan sen, että minut kutsuttiin tänne. Että voisin puhua jotakin ja kieli jäisi myös tulevien sukupolvien kuultavaksi, kun meitä ei enää ole.’

Dambergin oma aika ei ollut valmis ymmärtämään hänen huoltaan liivin kielen säilymisestä. Riian yliopistossa on parin viime vuosikymmenen ajan opetettu liivin kieltä kiinnostuneille. Kysyntää on, koska Latviassa on paljon liiviläistaustaisia ihmisiä, eikä Latvian historiaa voi ymmärtää ottamatta liiviläisiä huomioon. Liivin kielen kautta aukeaa myös yksi näkökulma lisää Etelä-Viron ja Riianlahden ympäristön menneisyyteen. Kielen kautta on mahdollista löytää monenlaista tietoa aiempien vuosisatojen kielikontakteista ja kulttuuriyhteyksistä. Äänellä aikojen takaa on paljon kerrottavaa.


Elo 5/2014