Virolaiskirjailija Maimu Bergin (s. 1945) romaani Kirjutajad on julkaistu jo vuonna 1987, mutta suomennosta on jouduttu odottamaan tähän vuoteen asti. Kolme kohtaloa -niminen suomennos tuo suomalaislukijoiden ulottuville konkreettisen osoituksen Suomen ja Viron kirjallisuuden dialogista. Kolme kohtaloa kertoo samasta historiallisesta tapauksesta, jota Aino Kallas kuvaa proosaballadissaan Barbara von Tisenhusen (1923).

Barbara von Tisenhusen oli 1500-luvun Liivinmaalla elänyt aatelisneito, jonka tämän veljet hukuttivat Võrtsjärveen rangaistukseksi suhteesta alempisäätyisen miehen kanssa. Tapauksesta kerrotaan historiallisissa kronikoissa, jotka olivat jo Kallaksen aihelähteinä.

Kolme kohtaloa siirtyy 1980-luvun Saksasta 1500-luvun Liivinmaalle ja takaisin; aikakausien vaihdoksiin liittyvät kertojanvaihdokset. Romaanin kehyskertomuksen minäkertojana toimii Neuvosto-Virossa elävä, saksalaismiehen kanssa avioitunut nainen, joka matkustaa tyttärensä kanssa Weimariin. Matkalla hän tutustuu ikääntyneeseen museovirkailijaan Christiane Mannkeen, joka esittelee hänelle vanhan liivinmaalaisen käsikirjoituksen. Minäkertoja päätyy käsikirjoituksen lukijaksi, itse sitä tahtomattaan. Käsikirjoitus vie lukijansa 1500-luvulle, Barbara von Tisenhusenin aikaan ja ympäristöön; käsikirjoituksen sisältö muodostaa romaanin valtaosan. Minäkertojaksi vaihtuu virolainen talonpoika, joka on päässyt papin oppilaaksi ja päätyy – niin ikään itse tahtomattaan – Barbaran uskotuksi, rippi-isäksi ja lopulta suojelijaksi kostonhimoisia veljiä vastaan. Kun romaanin viimeisissä luvuissa palataan 1980-luvulle, keskeisiksi nousevat kysymykset kerrotun uskottavuudesta: onko käsikirjoitus aito vai väärennös, kertooko se enemmän 1500-luvulla eläneestä aatelisneidosta vai käsikirjoituksen löytäjäksi esittäytyneestä Mannkesta itsestään. Viime vaiheillaan Kolme kohtaloa saa suorastaan jännityskertomuksen piirteitä: tuntemattoman käsikirjoituksen, Mannken ja kehyskertomuksen minäkertojan tarinoihin solmiutuu kertomus sotienaikaisesta, unohduksiin jääneestä taiteilijasta ja tämän kadonneiksi luulluista teoksista.

Romaani kommentoi suhdettaan Barbara von Tisenhuseniin avoimesti. Museovirkailija Mannke nimittää Kallaksen proosaballadia romantisoiduksi ja sellaisena huvittavaksikin tarinaksi, johon Kallas peilasi omia kiellettyjä ja mahdottomia rakkaussuhteitaan. Hannu Oittinen kuvaakin oivaltavissa jälkisanoissaan Kolmea kohtaloa vastakirjoitukseksi Kallaksen proosaballadille. Vastakkaisuuksia on lukuisia. Kallaksen Barbara on hyveellinen, rakkauden ylevyyttä ja ylimmyyttä julistava neito, joka astuu kuolemaansa lähes pelotta. Bergin Barbara kuvataan sen sijaan näsäviisaaksi, rajoja koettelevaksi tytöksi ja naiseksi, jonka tapa ratsastaa hajareisin miesten tapaan on hänen sopivaisuusrikkomuksistaan pienin. Barbara von Tisenhusenissa kirjuri Frans Bonnius on Barbaran rakastettu, joka kostaa tämän kuoleman Tisenhusenin suvulle sääliä tuntematta. Kolmessa kohtalossa Bonnius puolestaan juonittelee Barbaran veljien kanssa sopimattomasti käyttäytyvän naisen kuoleman. Kummankin Barbaran tarinaa seurataan rippi-isän silmin, mutta rippi-isän ja -lapsen suhde on teoksissa kovin erilainen: Kallaksen pappiskertoja rukoilee Barbaralle loppuun asti armahdusta, kun taas Bergin Barbara piinaa rippi-isäkseen päätynyttä onnetonta talonpoikaa mielikuvituksellisin synnintunnustuksin, jotka eivät säästele yksityiskohtia. Toisaalta kumpaakin Barbaraa yhdistää arvoituksellisuus. Barbara von Tisenhusenin rippi-isä tunnustaa rippilapsensa kantavan tuntematonta sielua, eikä Kolmen kohtalon talonpoikaiskertoja pysty päättämään, tunteako Barbaraa kohtaan rakkautta, vihaa vai vastenmielisyyttä. Kysymystä Kallaksen ja Bergin teosten suhteista sivuaa omalla tavallaan jo romaanin avaava Weimar-luku: myös Aino Kallas teki matkan Goethen, Schillerin ja Herderin kaupunkiin, vuonna 1909, voimakkaan Goethe-ihailunsa kautena.

Maimu Berg on toisaalla kuvannut Aino Kallasta sivullisuuden ja ulkopuolisuuden kuvaajaksi, mikä näkyy hänen mukaansa niin kirjailijan kaunokirjallisessa tuotannossa kuin päiväkirjoissa. Myös Kolmen kohtalon henkilöhahmot ajautuvat sivustaseuraajien asemiin: papin oppilas seuraa huikentelevaista Barbaraa, kehyskertomuksen minäkertojanainen päätyy kuuntelemaan Christiane Mannken tarinaa, joka on omat tarpeensa läpi elämänsä toissijaisiksi sysänneen vanhan naisen tilintekoa elämälle. Lisäksi romaanin henkilöhahmot elävät aikojen risteyksissä: 1500-luvun jaksojen minäkertoja on sukunsa ensimmäinen opintielle päässyt jäsen, kehyskertomuksen minäkertoja punnitsee valintaa aviomiehen kotimaan ja oman kotimaansa välillä. Suhde Viroon on keskeinen kummallekin kertojalle. Papin oppilaan mukaan hallitsijoidenkin tulisi oppia ”maarahvaan” kieltä, mikä oudoksuttaa aikalaisia; 1980-luvun minäkertoja muistelee Saksassa kaipaamaansa kotimaata. Koti-ikävän läpi kuvattu Viro on nostalgisia kesämaisemia, joihin suomalaislukijankin on helppo samastua.

Romaanin alkuperäisnimi Kirjutajad viittaa romaanin erilaisiin ”kirjoittajiin” – kirjuri Frans Bonniukseen, kirjurina sittemmin toimineeseen papin oppilaaseen, käsikirjoituksen arvoitukselliseksi jäävään kirjoittajaan. Se voidaan nähdä myös viittaukseksi Bergin ja Kallaksen teosten suhteeseen: kaksi kirjailijaa kirjoittivat versionsa samasta tarinasta. Bergin romaanissa uudelleenkirjoittaja on museovirkailija Christiane Mannke, joka kertoo kirjoittaneensa vanhahtavalla kielellä kirjoitetun käsikirjoituksen uudelleen, nykykielistetyssä asussa - tehden toisin sanoen samaa kuin Berg tekee Kallaksen arkaisoivalle, kronikoiden tyyliä tapailevalle proosaballadille.

Saman kaksoismerkityksen tavoittaa myös suomennoksen nimi Kolme kohtaloa. Barbaran tarinaan kietoutuvat myös käsikirjoituksen löytäjänä esittäytyneen museovirkailijan ja käsikirjoituksen lukijan tarinat; romaani on kertomus kolmesta naiskohtalosta. Samalla nimi muistuttaa Aino Kallaksesta ja tämän Barbara von Tisenhusenista: proosaballadi on ensimmäinen osa kolmesta traagisesta naiskohtalosta kertovaa sarjaa, joka tunnetaan paremmin trilogiana nimeltä Surmaava Eros.

Silja Vuorikuru

Elo 1/2012