Tallinnassa 1971 syntynyt Andrei Ivanov on kuulunut viisi vuotta Viron kirjailijaliittoon. Viron kansalaisuuden hän sai vasta tänä vuonna. Viime vuonna hän osallistui Lahden kirjailijakokoukseen, joka monille muillekin on merkinnyt ensi askelta Suomen kirjamarkkinoille.

On aika luonnollista, että juuri Kourallinen tomua valikoitui ensimmäiseksi suomennetuksi teokseksi. Romaani viittaa monin tavoin Ivanovin ns. Skandinavia-trilogiaan (johon äskettäin liittyi neljäs osa, Batüskaaf – ks. Elo 3/2018), mutta nyt ollaan viime vuosikymmenen puolivälin Tallinnassa.

Kourallinen tomua etenee minäkertojan näkökulmasta. Kertoja ei esittäydy, mutta epäsuorasti selviää, että tuttava kutsuu häntä Andruhaksi, siis Andreiksi (Skandinavia-trilogian päähenkilön nimi on Jevgeni). Eesti Päevalehden haastattelussa tammikuussa 2012, pian romaanin virolaisen käännöksen ilmestyttyä, Andrei Ivanov kertoi teoksen saaneen alkunsa omaelämäkerrallisista merkinnöistä, mutta päähenkilön ja hänen itsensä välillä on vähän yhteistä. ”Olen epäkiinnostava, ikävä ihminen, huonotapainen melankolikko”, Ivanov vastasi.

Jo ensimmäisestä virkkeestä ilmenee, että kertoja palaa Tallinnaan oltuaan vuosia Skandinaviassa. Seitsemän vuoden aikana kaupunki on rajusti muuttunut – ”kuin silmänkääntäjät olisivat kalustaneet kaupungin vinoilla peileillä”. 2000-luvun vaurastuvan ja pilviä tavoittelevan Tallinnan kuvaus on osuvaa ja kitkerän hauskaa. Kaikki saavat osansa, mutta erityisen ilmeikkäästi Ivanov kuvaa kaupungin venäläisyhteisöä, tapoineen, elämäntyyleineen, uskomuksineen, toiveineen ja turhautumineen. Romaanin aikajana ulottuu huhtikuun 2007 tapahtumiin, mutta niitäkin kertoja seuraa sivusta – autossa pronssisoturimellakoiden tukkimilla kaduilla.

Paluumuuttaja yrittää ensi alkuun kaupungilla harhaillessaan pysyä sivussa kaikesta ja erityisesti välttyä tapaamasta entisiä tuttavia. Sekään ei onnistu, kun valppaus hetkeksi herpaantuu. Perepelkin, entinen ”tarkastaja vuokrarästiläisten häätökomissiosta”, nykyinen poliisi (kuten hän antaa ymmärtää), on ensimmäinen ihminen menneisyydestä. ”Kaupunki oli tonkinut sieluni laskoksia ja päättänyt lähettää urkkijansa, joksi oli määrätty Perepelkin.”

Jos neuvostokirjallisuudessa luotiin ihannetyyppi, uusi ihminen, Perepelkin on epäilemättä sen käänteinen vastine. Turvallisuushakuinen opportunisti yrittää pysytellä kehityksen mukana, muttei näe Viron venäläisillä ja heidän äidinkielellään tulevaisuutta.

”Koko hallinto ja järjestelmä ovat olemassa ilman meitä! Me siivoamme roskia, muuraamme tiiliä ja sekoitamme sementtiä. Me rakennamme huviloita niille, pyyhimme pöytiä niille, kiillotamme niiden kenkiä. Me kaupustelemme torilla, korjaamme niiden autot, pyyhimme tuolit niiden pyllyjen alta ja pyyhimme niiden pyllytkin – me!” Perepelkin ei lakkaa haaveilemasta äkkirikastumisesta, joka nostaisi hänet syntyperän alennuksesta. Hänen kuumeiset aivonsa generoivat ideoita hattarakioskista kebabravintolaan tai hauta-aitauksien suurtuotantoon – sillä alalla ei kysyntä lopu. Aivan! Hänenlaisiaan haaveilijoita, pilvilinnojen rakentajia ei venäläisestä kirjallisuudesta puutu.

Näitä sarkastisia (ja samalla rakastettavia) tutkielmia neuvostoajan jälkeensä jättämistä ihmisistä Ivanov luo toisen toisensa jälkeen. Vieraus, alemmuudentunto, kielivaikeudet, joutuminen entisestä turvallisen tavallisesta tai jopa etuoikeutetusta elämästä muutoksen ravistelemaksi…

Myös virolaisia romaanissa esiintyy, mutta lähinnä sivurooleissa hieman huvittavina, amerikkalaisuuteen hurahtaneina karikatyyreinä. Oma lukunsa ovat sitten kertojan työpaikan ankarasti juhlivat ja olemustaan narsistisesti tarkkailevat ruotsalaiset ja tanskalaiset – kaiken kaikkiaan: myrkyllisen hauskaa ajankuvaa.

Romaanin pohjavirta on pessimistinen ja melankolinen. Ulkopuolisuus, vieraus, tarkoituksettomuus repivät Andruhaa. Skandinaavisten kielten osaajana hän työskentelee Tallinnaan asettuneessa ruotsalaisessa firmassa, joka myy puhelimitse (Tanskaan!) informaatiota bisneskontakteista. Turhauttava työ stressaa, lähin esimies ja ystävä romahtaa kuoleman kieliin. Kertoja alkaa tuntea olevansa osa Tukholma-syndroomaa, jossa uhrit, panttivangit alkavat myötäillä kaappaajiaan. Mutta kuka heitä pitää panttivankinaan, yhtiökö? Vai järjestelmä, jonka panttivankeja olemme me kaikki, jotka sitä vihatessaankin käytämme sen hedelmiä hyväksemme. Yhtä ahdistuneeksi – panttivangiksi – Andruha tuntee itsensä avioliitossaankin.

Nyt kannattaa lukea uudelleen romaanin esilehdeltä, T. S. Eliotin sitaatti I will show you[r] fear in a handful of dust (Lauri Viljasen suomennos: ”Minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua”). Kourallinen tomua etenee kolmen pisteen – kolmien hautajaisten – kautta kohti loppua. Yksi niistä – käänteisessä mielessä – on Pronssisotilaan juurelle haudattujen neuvostosotilaiden ekshumaatio. Romaanin alkupuolella haudataan isoisä kynttiläasetelmin ja muine ikiaikaisine rituaaleineen, ja hysteriaa hipova tilaisuus herättää kertojassa lähinnä vierautta ja häpeää.

Viimeiset hautajaiset pidetään kohtuun kuolleelle lapselle. Jälleen samat rituaalit, isoäidin touhuaminen pienellä haudalla, kynttilät, kukat, lyhdyt, leikkikalut. Kertoja katsoo heihin vierain silmin, ”kuin tuntemattoman ihmisen valokuvaa.” Ja kohtaa sitten vaimonsa katseen. ”Tuli ikään kuin helpompi olo.”

”Kaikki ne kivut, kaikki ne ihmiset, joita olin kohdannut, haukkunut, vihannut kolmen vuoden aikana, työt joihin hankkiuduin, joista erosin, asiakkaat, faksit, kirjeet, puhelinsoitot, kouristukset, sydänkohtaukset, myhähdykset, kateelliset silmäykset, juorut – nyt me hautaamme kaiken tämän. Kaikki tämä on kourallinen tomua eikä mitään muuta, ei yhtään mitään muuta.”

Voiko romaanin enää komeammin lopettaa?

Hannu Marttila

Elo 4/2018