Rein Taagepera on muistelmissaan ehtinyt jo neljänteen osaan, silti vasta Viron uudelleen itsenäistymistä edeltäviin vuosiin eli ajanjaksoon 1987–1991. Koska Virossa 1933 syntynyt Taagepera vaikutti keskeisesti moneen asiaan jo ennen itsenäistymistä, hänen vaiheitaan sopii tässä palauttaa mieleen.

Jo teoksessa Viron vapauden tuulet (1989) Taageperaa luonnehdittiin ”kotimaassa vallanpitäjien mielestä vaarallisimmaksi ulkovirolaiseksi”. Näin tunnustava arvio perustui paitsi huikeaan koulutustaustaan niin erityisesti siihen, että Taagepera osallistui Kaliforniasta käsin myös keskusteluun Baltian historiasta sekä yhteiskuntatieteistä. Hän julkaisi pitkäaikaisen tulevaisuusennusteen Virosta 1972 ja näki sen omien sanojensa mukaan myös toteutuvan 1980-luvun muutosvuosista lähtien.

Taagepera oli ehtinyt luoda neuvosto-Viroon varhaisen näkökulman opiskeluvuonna Helsingissä 1960–1961. Neuvostoliiton valtaapitävien arvio esti silti matkat kotimaahan aina vuoteen 1987 asti. Sen jälkeenkin viisumeille asetettiin esteitä, mutta moni matka myös toteutui, mikä soi mahdollisuuden kiertää maata laajasti juuri laulavan vallankumouksen aikaan. Hän seurasi asiantuntijana lakien valmisteluja ja edisti kirjoituksillaan kansanvaltaisia pyrkimyksiä.

Kun Viroon oli 1987 perustettu Viron muinaismuistoyhdistys, Taagepera loi sille sisaryhdistyksen USA:han, kuten kirjassakin muistellaan. Taageperan ja Trivimi Vellisten tapaaminen rapakon takana 1988 loi yhteistyötä, joka puolestaan johti Viron kansalaisten rekisteröintiin ja siihen perustuvan Viron kongressin syntyyn. Taagepera myös valittiin Viron kongressiin ensimmäiseen edustajistoon 1990.

Taageperasta tuli Virossa niin tunnettu, että Kansanrintama pyysi häntä presidenttiehdokkaakseen vuoden 1992 vaaleihin. Vaaleissa sai eniten ääniä Arnold Rüütel, seuraavilla sijoilla Lennart Meri ja Rein Taagepera. Valinta siirtyi Riigikogulle, ja sen poliittisessa pelissä presidentiksi valittiin Lennart Meri.

Taageperan poliittinen ura huipentui Res publica -puolueen perustamiseen ja puheenjohtajuuteen, kunnes hän jätti politiikan 2005.

Tuesta laulavaa vallankumousta kohtaan kertoo, että Taagepera on nostanut 1900-luvun merkittävimmiksi virolaisiksi Konstantin Pätsin, Jaan Tõnissonin ja Edgar Savisaaren. Arvio on Kansanrintaman perustajan ja valtiaan Savisaaren osalta myös oikeutettu, vaikka hänen arvoaan sittemmin Tallinnan kaupunginjohtajana keikuttivat itsevaltaisuus ja talousjupakat. Muistelmakirjakin vahvistaa tosin käsitystä, että Viron uudelleen itsenäistymisen vaiheissa Savisaaren osuus jäi vähäiseksi, mutta Kansanrintaman merkitystä se ei vähennä.

Muistelmien huolellisesti toimitettuihin edellisiin osiin verrattuna tuorein opus ”Kun historia alkoi liikkua” on pikemminkin kronologisesti etenevä tekstikokoelma vaihtelevista aiheista. Se ei esitystavassaan näin täysin vältä sekavuutta, varsinkin kun tekstin lomassa on runsaasti lainauksia ammoisista kirjoituksista. Väärään paikkaan eksyneiltä tuntuvat alussa sukuselvitykseen liittyvät täsmennykset.

Kirja tarjoaa silti tutkittavaa niille, joita kiinnostaa kehitys kohti uudelleen itsenäistymistä yleensä ja Rein Taageperan kannalta erikseen. Kirjan ilmoittamien vuosien lisäksi muistelmat koskettelevat myös presidentinvaaleja 1992 sekä Tarton yliopiston sosiaalitiedekunnan perustamista, sekin Taageperan aloitteita. Muiden lukuisten puuhiensa ohessa Taagepera on varhain ollut keskusteluväleissä jopa Kansanrintaman vastavoiman eli Inter-liikkeen edustajien kanssa, mikä ei ole kovin tavallista.

Hauska yksityiskohta sekin, että Taagepera on ehkä ollut Viron uudelleen itsenäistymisen (20. 8. 1991) jälkeen ensimmäinen matkailija, joka on ylittänyt rajan näyttämättä neuvostoviisumia. Juttu tapahtumasta ilmestyi Liivimaa Kroonikassa 29. 8. 1991. Ihan oikein tehty, sillä miksi itsenäinen valtio hyväksyisi miehitysvallan myöntämän asiakirjan.