Klassisimpia kysymyksiä Suomessa ja Virossa harjoitetussa fennougristiikassa on ollut, mistä lähtien uralilaisia kieliä on puhuttu Itämeren alueella. Suomessa tieteen popularisoijien suosikkiaiheita on ollut kysymys suomen kielen ja väestön alkuperästä. Virossakin on toisinaan sivuttu kysymystä virolaisten etnogeneesistä. Samaan vyyhteen on kietoutunut keskustelu siitä, missä määrin arkeologian ja kielitieteen tutkimustulokset ovat vertailukelpoisia.

Tarton yliopiston arkeologian professori Valter Langin tuore kirja tarjoaa vastauksia ja merkittävästi tarkentuvia näkökulmia näihin kysymyksiin. Kirjan otsikko, itämerensuomen (monet) tulemiset, antaa ensimmäisen vihjeen sisällöstä. Itämerensuomen synty ja itämerensuomalaisten varhaishistoria rakentuu arkeologin silmin, eri-ikäisten aineellisten löytöjen tarkkuudella tiiviissä vuoropuhelussa uusimpien kielentutkimuksen teesien kanssa.

Piirtyvä kokonaiskuva uralilaisten kielten saapumisesta Itämeren alueelle, erityisesti esi-itämerensuomalaisen kielimuodon asteittainen levittäytyminen Keski-Venäjältä ja Volgan seudulta lännemmäksi on aiempia yleistyksiä tarkempi ja osoittaa itämerensuomalaisten kielten ja väestöjen kannalta tärkeimmät perusteet ajan ja paikan määrittämiseksi. Aihepiirin tutkimus siirtyy kirjan myötä pitkän askelen eteenpäin.

Kirjan kysymykset nousevat erityisesti kielentutkijoiden mutta myös arkeologien aiemmista kirjoituksista. Vastauksia Valter Lang etsii esittelemällä ja tulkitsemalla aineellisia löytöjä ja lopulta päättelemällä, mikä on mahdollinen tai todennäköinen vaihtoehto. Aikaväli ulottuu myöhäiseltä kivikaudelta noin 5 000 tuhannen vuoden takaa varsinaiselle rautakaudelle tuhatkunta vuotta sitten. Varsinainen painopiste on pronssikaudelta varhaiselle rautakaudelle vallinneissa kulttuureissa aikavälillä 2000 eKr.–500 jKr., jota Lang on tutkinut yksityiskohtaisesti jo aiemmin. Toinen kimmoke tämän aikakauden lähempään tarkasteluun tulee aikaisempia ajoituksia kriittisesti arvioivista kielitieteilijöiden tutkimuksista, joissa lähdetään vasta varhaiseen metallikauteen ajoittuvasta uralilaisen kantakielen hajoamisesta ja levittäytymisestä Itämeren alueelle.

Valter Langin kirja vahvistaa ja selkeyttää tätä näkemystä. 1900-luvun jälkipuoliskolla vallitsevaksi käsitykseksi muodostunut oletus tyypillisen kampakeramiikan, 4. vuosituhannelle eKr. ajoittuva uralilaisten kielten levittäytyminen Suomenlahden ympäristöön on Langin näkemyksen mukaan liian varhainen. Suomen asutushistoriakeskustelussa paljon saanut jatkuvuusteoria eli oletus kivikaudelta alkavasta uralilaisia kieliä ja esi-itämerensuomalaisia muotoja puhuvasta väestöstä Suomenlahden pohjoispuolella on 2000-luvun tutkimuksen valossa joutunut väistymään uuden tulkinnan tieltä.

Itämerensuomalaisten varhaishistoriaa koskevat tärkeimmät teesit kiteytyvät kirjassa seuraavasti:

1. Esi-itämerensuomalaisen, länsiuralilaisen kielen puhujat saapuivat Volgan alueelta eteläistä Daugava-joen reittiä, Baltian itäpuolista vyöhykettä pitkin. Kyse ei ollut satunnaisista pyyntikulttuurin edustajista, vaan uudenlaisen yhteisöllisen muodon ja tiiviihkösti asuvien yhteisöjen väestöstä, jotka rakensivat suojarakenteita asuinpaikoilleen.

2. Varhainen metallikausi ja erityisesti pronssikautiset innovaatiot mahdollistivat myös kielellisen leviämisen, ja sillä on yhtymäkohtia myös populaatiogenetiikan kehitykseen, erityisesti selvästi itäistä alkuperää olevan Y-kromosomin haploryhmän N3a ajoitukseen ja leviämiseen.

3. Varhaisella roomalaisella rautakaudella on havaittavissa selviä kulttuurisia, osin kielirajat ylittäviä muutoksia, jotka johtavat myöhäiskantasuomen eli itämerensuomalaisen haaran lopulliseen syntymiseen. Alueellisesti kantasuomen synty linkittyy Pohjois-Viron, Länsi-Viron saaret, Lounais-Suomen ja Ruotsin Mälarin laakson kattavaan kulttuuripiiriin.

Valter Langin selitys esi-itämerensuomalaisen kielimuodon levittäytymiselle Itämeren alueelle on seuraava: Sekä Viron että Suomen alueella eräät nuoremman kivikauden keramiikkatyypit jäävät pois käytöstä ennen pronssikauden alkua. Tähän ajoittuu suoranainen katkos, johon liittyy luultavasti kielenvaihto. Sen perusedellytys on kulttuurisesti ja yhteiskuntarakenteeltaan kompleksisemman ja taloudellisesti vahvemman väestön migraatio. Etelä-Viron, Pohjois-Latvian ja Itä-Baltian alueelle esi-itämerensuomalaisten ja varhaisbalttilaisten kielten kontaktivyöhykkeelle syntyy uudenlaisia, idästä saapuvia yhteisöjä, joiden useammasta kuin yhdestä talosta ja taloudesta koostuvat asuinyhteisöt ovat suljettuja, erilaisin varustuksin suojattuja. Näissä miesvaltaisissa yhteisöissä puhuttiin esi-itämerensuomalaista kieltä.

Selitykseen rinnastuu jo 1800–1900-luvun taitteen tutkijoiden, kuten Vilhelm Thomsenin ja E. N. Setälän oletus, että idästä länteen levittäytyvä väestö omaksui vaikutteita balttilaisten kielten puhujilta. 1900-luvun jälkipuoliskolla esitetty ajatus balttilaisten kontaktien jatkuvuudesta Suomenlahden kummallakin puolella jää Langin kirjassa syrjään, ja hän katsoo kontaktien pääalueen sijainneen nykyisen Viron ja Moskovan välisellä alueella.

Kirjassa pysähdytään vain hyvin lyhyesti saamelaiskielten kehityksessä. Lang noudattaa siltä osin oletusta, että esi-itämerensuomalaiset ja -saamelaiset kielet levisivät länteen omina haaroinaan. Itämerensuomen, mordvan ja saamen keskinäisen suhteen, vanhemmassa terminologiassa suomalais-volgalaisen kantakielen kehityksen osalta, jääkin kysymyksiä tarkennettavaksi tulevaisuudessa.

Aineellisen kulttuurin kehityksen keskiössä on keramiikka siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tavallisin löytötyyppi, joka kertoo aiempien ihmisryhmien asumisesta tietyllä alueella tiettyyn aikaan. Lang asettuu sille kannalle, että keramiikkaa valmistivat varhaisissa yhteisöissä etenkin naiset. He saattoivat olla kotoisin erikielisestä yhteisöistä kuin miehet ja siten välittää aiemmassa yhteisössään oppimiaan valmistustraditiota.

Keramiikkatyyppien ilmentämien kulttuurimuotojen vaihtumista myöhäisellä kivikaudella ja varhaisella metallikaudella Lang tulkitsee uudella tavalla: koska myöhäinen kampakeramiikka ja nuorakeramiikka jäävät pois käytöstä, muutos heijastaa laajempaa etnokulttuurista muutosta, ja itämerensuomalaisten synnystä voidaan puhua vasta niitä myöhemmin. Tosin tästä on periaatteessa lähdetty aiemmassakin tutkimuksessa, koska (myöhäis)kantasuomen on pitkään oletettu muotoutuneen uralilaisten kielten haaraksi vasta rautakaudella. Aivan totaalista katkosta myöhäiskampakeramiikan ja nuorakeramiikan väistyminen tuskin tarkoittaa, koska jonkinlainen geneettinen väestön jatkuvuus ulottuu myös näiden kynnysvaiheiden yli.

Langin selitysmalli painottuu tekstiilikeramiikan ja pronssikauden aikaisiin muutoksiin. Sekä Suomessa että Virossa erottuvat selvästi erikseen lännestä ja idästä tulevat pronssikautiset vaikutteet. Tekijä käy yksityiskohtaisesti läpi tähän aikakauteen kuuluvat Viron, Itä-Baltian, Lounais-Suomen, Karjalan ja Ilmajärven välisen alueen keramiikkatyypit alueellisine erikoispiirteineen.

Tekijä näkee analogisen kehityksen tapahtuneen myös kiinteiden muinaisjäännösten kehityksessä. Varhaisen metallikauden merkittävimpiä ilmiöitä Baltiassa ovat varhaiset linnoitetut asuinyhteisöt. Näitä esiintyy eniten Daugavan varrella, Koillis-Latviassa ja Luoteis-Valko-Venäjällä, joka luonnonmaantieteellisesti liittyy samaan Daugavan vesistöalueeseen. Näissä linnoitetuissa yhteisöissä on asunut yhtä perhettä tai taloutta suurempi yhteisö.

Idästä päin tulevia vaikutteita kirja pohjustaa viittaamalla aivan viimeaikaisiin populaatiogenetiikan havaintoihin. Niiden mukaan isälinjassa periytyvän Y-kromosomin haploryhmä N1c1 (N3a) näyttää leviävän idästä länteen ja painottuvan samoille reiteille, joita Lang tarkastelee. Vaikka tulokset ovat alustavia ja niiden arviointi tarkentuu jatkossa, on tässä ilmeinen paralleeli kielen ja Langin tarkastelemien kulttuuristen vaikutteiden leviämissuunnalle. Kyseessä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun myös populaatiogenetiikasta voidaan esittää konkreettinen paralleeli kielentutkimuksen ja arkeologian vuoropuhelusta rakentuville teeseille esihistoriallisen ajan kehityksestä pohjoisen Itämeren alueella.

Kolmas pääteema ja yksi Valter Langin tuoreen tutkimuksen merkittävistä ansioista koskee (myöhäis)kantasuomen eli itämerensuomalaisen haaran syntyä, ajallisesti jo rautakauteen ajoittuvaa kehitystä. Varhaista rautakautta on pitkään pidetty (myöhäis)kantasuomen syntyyn parhaiten sopivana kulttuurisena kehyksenä, koska kantagermaanista tuleva erittäin voimakas kontaktivaikutus on mm. germaanisten kielten kronologian takia ajoitettava rautakauteen.

Kirja rakentaa hyvin perustellun ja uskottavan kuvan myös tästä kehityksestä. Länsiuralilaisen kielimuodon saavuttua Itämeren alueelle seuraava kysymys on, millainen kynnysvaihe johtaa itämerensuomalaisen haaran syntymiseen. Valter Lang ottaa huomioon myös kielikontaktit kielenmuutoksen yhtenä avaintekijänä. Balttilais-itämerensuomalaiset kontaktit asettuvat Langin skenaariossa luontevasti osaksi Keski-Venäjältä Daugavan laaksoon suuntautuvaa kielellistä levittäytymistä. Sanastollisesti runsaammat ja kronologisesti monelta osin hiukan edellisiä myöhemmät germaanikontaktit Lang sijoittaa pohjoisen Itämeren tietämille.

Germaanisten kontaktien läntisten vaikutteiden vahvistumista ja vuosisatojen kuluessa etenkin Pohjois-Virossa ja Etelä-Suomessa tapahtuvaa vähittäistä kulttuurista muutosta kirja esittelee huolellisesti ja rakentaa myös tästä loogisen päättelyketjun. Lang tarjoaa kantasuomalais-germaanilaiskosketuksille uuden ja vallankumouksellisen tulkinnan: kyse ei ollut germaanisia kieliä puhuvan väestön kulkeutumisesta kantasuomalaiselle alueelle, vaan päinvastaisesta prosessista! Kun (esi)itämerensuomi oli hahmottunut Daugavan alueella, siinä oli vahva balttilainen leima. Migraatio suuntautui edelleen Viron länsi- ja pohjoisrannikolle, jossa oli entuudestaan paleogermaanisia väestöjä. Pääryhmä asettuu tänne 800-luvun puolivälin tienoilla eKr. ja sen jälkeen. Täältä levittäytyminen jatkuu yli Suomenlahden, myös Keski-Ruotsin itäosaan. Syntyi uusi, tiiviin kulttuurisen vuorovaikutuksen alue.

Todennäköisimmin myöhäiskantasuomeen johtaneiden muutosten ydinalue sijaitsi Pohjois-Viron rannikkovyöhykkeellä. Juuri täällä aletaan esiroomalaisella rautakaudella ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla eKr. tavata kivikalmistojen ohella tarhakalmistoja. Tästä innovaatiokeskuksesta kalmistotyyppi levisi muualle Suomenlahden alueelle, myös pohjoiseen (etenkin luoteeseen) ja itään.

Kirjassa on esitetty yksityiskohtaisia selityksiä myös myöhemmälle kehitykselle, lähinnä aiempia tutkimuksia yhteen niveltäen. Keskeisimmän ytimen olen esitellyt edellä.

Valter Langin kirjaa on erittäin hyvästä syystä pidettävä käänteentekevänä itämerensuomalaisen kielialueen varhaisvaiheita käsittelevässä tutkimuksessa. Läänemeresoome tulemised perustuu aihepiirin syvälliseen tuntemukseen, eri tutkimustulosten ja näkökulmien monipuoliseen arviointiin ja analyyttisesti perusteltuihin synteeseihin. Kokonaistulkinta on mukaansa tempaava ja puhuu puolestaan.

Kirja virittää myös tarkentamaan kielitieteellistä kuvaa esihistoriallisen ajan kielellisistä prosesseista. Saamen ja itämerensuomen ero otetaan annettuna, mutta eroamisen yksityiskohdat ovat nykynäkökulmasta suurelta osin selittämättä. Tällä hetkellä trendinä tuntuu olevan oletus, että saame ja itämerensuomi kulkeutuivat Itämeren alueen tienoille erillisinä kielimuotoina, samoillekin alueille. Itämerensuomen ja saamen kehittymisessä omiksi kielimuodoikseen onkin jatkossa paljon tutkittavaa.

Valter Langin tutkimus Läänemeresoome tulemised vastaa huolellisesti perustellen koko 1900-luvun ja kauemminkin tutkijoita askarruttaneeseen kysymykseen itämerensuomalaisten kielten ja väestön varhaisesta alkuperästä ja kehityksestä. Näkökulma on samalla kertaa tuore, aiemman tutkimuksen huomioon ottava, mutta ilman toistoon johtavaa painolastia. Tulevaisuudessa tehtävää tutkimusta ajatellen teos on liioittelematta uraauurtava.

Riho Grünthal

Elo 3/2018