Missä kohden niin hienoa asiaa alkoi pitää itsestäänselvänä? Ja miksi pitää tapahtua ikäviä, ravistelevia asioita, ennen kuin tajuaa, että kaikkia munia ei todellakaan pidä laittaa yhteen koriin?
Puhun Tallinnan vanhastakaupungista.
Kun koronavirus yhdellä ilmaantuvuusluvun henkäisyllä hiljensi maailmanperintökohteen, alkoi kauhistelu ja ”kyllähän tämä tiedettiin” -nyökyttely. Vanhassakaupungissa on keskitytty liikaa turistien palvelemiseen eikä kukaan paikallinen käy Vanhassakaupungissa. Vuokrat ovat liian korkeita. Ravintolat liian kalliita. Kaupoissa on vain turistikrääsää. Vanhakaupunki kuolee.
Tunnustan: olen kuulunut niihin, jotka välttelevät Vanhaakaupunkia varsinkin kesäaikaan, sillä on tuntunut ärsyttävältä väistellä letkassa kulkevia risteilyturisteja. Enkä tosiaan muista, milloin viimeksi olisin ennen koronaa käynyt missään Vanhankaupungin ravintolassa tai kahvilassa, varsinkaan Raatihuoneentorilla.
Mutta rytinä muuttaa omaa piintynyttä ajattelua ja toimintatapoja. Koronavuosi on vaikuttanut arkeeni roimasti ja kaiken hässäkän lomassa muovannut suhdettani Vanhaankaupunkiin. Olen liikkunut Vanhassakaupungissa enemmän kuin vuosiin ja nauttinut häpeilemättä kaupungin hiljaisuudesta. Olen alkanut nähdä. Yhtäkkiä satavuotiset kadut ovat saaneet hengittää. Olen tajunnut talojen värit, pienet sivukujat ja erilaiset vierailukohteet, joiden suuntaan olen aiemmin vain huitaissut kättäni. Kyllä, olen myös käynyt muutaman kerran Raatihuoneentorilla syömässä. Hintataso on muuttunut kummasti houkuttelevammaksi.
Olen yrittänyt muistaa nostaa katseeni omasta navastani ylöspäin kohti Vanhankaupungin lukemattomia sukupolvia nähneiden rakennusten julkisivuja ja yksityiskohtia. Kävin opastetulla Vanhankaupungin kierroksella verestääkseni muistiani Tallinnan kiinnostavista kohteista. Tosiasiassa opin valtavan määrän uutta ja tunsin noloutta siitä, miksi en ollut kiinnittänyt huomiota moniin kierroksilla mainittuihin yksityiskohtiin. Oli ollut varmaan liian kiire hipsteröimään Telliskiveen.
Olen alkanut ihmetellä entistä asennettani. Mikä ihmeen ajattelutapa sekin on, että pitää Vanhankaupungin kaltaista harvinaislaatuista helmeä jonkinlaisena pakollisena suoritettavana, jossa melkein anteeksipyydellen käyttää vieraitaan, kun “tämä nyt vain kuuluu nähdä, mutta oikeasti kaikki ovat tuolla trendikkäissä lähiöissä toipumassa Fotografiska-vierailustaan”.
Voisikohan Tallinnan vanhankaupungin kaduilla vapaasti ja samalla armottomasti puhaltanut tuuli pyyhkiä lopullisesti pölyt entisen päältä? Auttaisiko reipas ristiveto löytämään keinon, jolla jossakin vaiheessa varmasti takaisin palaavat matkailijat ja tallinnalaiset itse voisivat sulassa sovussa elää ja viihtyä Vanhassakaupungissa?
Tässä olisi tuhannen taalan paikka luoda huikea matkailukohde ainutlaatuisella, kiinnostavalla alueella, jossa on kuitenkin paljon normaalia elämää. Sillä sitähän matkailija useimmiten toivoo näkevänsä: pilkahduksen toisen maan arjesta, kurkistuksen tavallisen kodin verhojen taakse, töihin kiirehtivän kaupunkilaisen, sen kahvilan, jossa paikalliset käyvät. Jos se kaikki vielä tapahtuisi arkkitehtuuriltaan ja historialtaan niin moni-ilmeisessä paikassa kuin Tallinnan vanhakaupunki, mahdollisuudet luoda uusi loisto voisivat todella olla olemassa.
Tallinna ei varmasti ikinä huku turisteihin eikä veteen niin kuin Venetsia, ja pohjoisen sääolot pitävät huolen, ettei kukaan hinkua tänne sellaisina massoina kuin vaikkapa Barcelonaan. Pohjolan perukoille pitäisi mahtua hyvässä hengessä niin paikallisten kuin matkailijoidenkin. Sitten voisi istua Maiasmokkissa kahvilla ja taivastella vieruspöydässä istuvien turistien kanssa, että oli se koronavuosikin kamala.