Itä-Viron Kohtla-Järveltä kotoisin oleva taidemaalari Lauri Sillak, taiteilijanimeltään Laurentsius (s. 1969) valmistui Viron taideakatemiasta vuonna 1996. Sittemmin hän on tehnyt varsin menestyksekkään uran ja saanut useita merkittäviä virolaisia taidepalkintoja – muun muassa Konrad Mägin mitalin kahteenkin kertaan, Viron kulttuurirahaston vuosipalkinnon ja Kristjan Raudin palkinnon.
Laurentsiuksen saama vastaanotto on kuitenkin ollut myös hieman ristiriitainen. Tämä johtuu varmaan siitä, miten tiukassa modernistinen taidekäsitys ihmisissä istuu – niin Virossa kuin Suomessakin. Taiteilijalla oletetaan olevan jokin hänelle ominainen ”käsiala”, tunnistettava tavaramerkkimäinen tyyli, mutta tällaista Laurentsiuksella ei varsinaisesti ole – jollei hänen yleisasennettaan sellaiseksi lasketa. Laurentsius on teknisesti monipuolinen maalari, joka kykenee tekemään uskottavaa hollantilaisen 1700-luvun laatukuvaa muistuttava jälkeä, jota hän sitten saattaa ”tuunata” mitä moninaisimmin nykytaiteen keinoin. Tällaisia keinoja ovat muun muassa tietoinen kitschin ja campin käyttö – siis tavallaan huonon maun ottaminen osaksi hyvää makua. Kitschille ominaista on esittää kauniina pidettyjä asioita tunteellisesti tai tekotunteellisesti, imelän koreasti ja epäaidosti. Modernistisen hyvän maun silmissä kitsch-esineet – vaikkapa pienet söpöt kissaveistokset – ovat tyylittömiä ja mauttomia. Camp puolestaan on tietoista huonoudestaan. Se on varsinkin popkulttuuriin liittyvää huonon maun ihannointia: mitä mauttomampaa, kummallisempaa, yliampuvampaa ja räikeämpää, sitä parempaa.
Laurentsiusta on toisinaan nimitetty poptaiteilijaksi, mutta en ole ihan varma siitä, että kyseistä termiä kannattaisi käyttää nykytaiteilijoista, niin aikaan ja leimallisesti 1960-luvulle sidottua poptaide kuitenkin on ollut. Poptaiteesta on siitäkin tullut kuitenkin jo myöhemmän taiteen aihe – sellaista se varmaan Laurentsiuksellekin on. Postmodernisti Laurentsius ainakin on ja sellaisena eklektikko. Eklektismi taiteissa tarkoittaa eri suunnista vaikutteita saavaa yhdistelemistä, usein satunnaistakin sellaista. Juuri tämä eklektisyys on monille katsojille edelleenkin ongelma. Eklektisyys saatetaan tulkita omaperäisyyden puutteeksi. Tähän kun vielä liittyy ironia, asettaa se katsojan toisinaan vaikean tilanteen eteen. Laurentsiuskin maalaa usein maalauksia, jossa tietoinen ironia ei ole asenteena kovinkaan ilmeisesti näkyvissä. Hän saattaa maalata kukkamaalauksen, joka on perinteisellä tavalla kaunis kukkamaalaus, eikä hän välttämättä riko tuota illuusiota mitenkään. Katsoja saattaa pidemmälle pohtiessaan miettiä, että tuleeko hän jotenkin huijatuksi, kun ensimmäinen reaktio on: ”Onpas kaunis kukkamaalaus!”
Laurentsius
Kuva: Teet Malsroos/Õhtuleht
Mutta juuri tällaisia kysymyksiä Laurentsius kysyy. Kuten niin moni muukin taiteilija, on hänkin kiinnostunut taiteen perimmäisistä kysymyksistä. Mitä on taide? Mitä on hyvä taide? Mitä on huono taide? Mitä taideteoksilla on tapana esittää? Mitä taideteoksilla voikaan esittää? Miten taideteoksia esitetään? Tämä korostuu esimerkiksi siinä, miten Laurentsius on ollut kiinnostunut kehyksistä, joilla taide totunnaisesti erottuu taiteeksi. Miten maalauksesta tulee seinälle ripustettava taulu? Miten ja mitkä kehykset ”sopivat” maalaukseen?
Tietoisuus maalaustaiteen historiasta saa Laurentsiuksen uudemmissa isoissa maalauksissa mukaan nyt entistä paljon voimakkaammin henkilöhistoriallisen sävyn. Tämä taitaa antaa Laurentsiuksen maalauksille aivan erityistä voimaa, vaikka se ei varsinaisesti olisikaan ihan silmillä nähtävää. Hän on alkanut käyttää maalauspohjanaan tapetteja. Tämäkin liittyy taidehistoriaan. Vaikka Laurentsius onkin taiteilijana vielä kohtuullisen nuori, vaikuttaa hänenkin taustallaan epäilemättä ainakin jonkinlaisena juonteena se, että Viro oli pitkään Neuvostoliiton miehittämä. Arkipäiväinen niukkuus ei kadonnut heti uuden itsenäisyyden myötä 1991, ja Laurentsiuksella on Itä-Virumaan hiipuvan palavankiven teollisuuden pääkaupungin Kohtla-Järven tuottamana varmaan hieman toisenlainen taustatunnelma kuin jollain samanikäisellä tallinnalaisella tai tarttolaisella nuorella miehellä. Tapetin käyttö maalauspohjana vie varmaan tähänkin maisemaan. Laurentsiuksella oli tapana nuorena taideopiskelijana kiertää vanhoja hylättyjä taloja, joista löytyi seinistä roikkuvia tapettipintoja, jotka olivat sekä ilmainen maalauspohja että myös omine kuva-aiheineen ja patinoineen kuvallisia virikkeitä antavaa materiaalia. Nyt Laurentsius on löytänyt opiskeluaikojensa metodin uudestaan, ja nykytapetitkin antavat toki omanlaistaan virikemateriaalia, jossa massatuotannon estetiikka ja kulloinenkin hyväksi koettu maku voidaan altistaa tavallaan myös kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mieleeni tuli myös tapetin merkitys vanhan venäläisen avantgarden palveluksessa: moni pietarilainen avantgardetaiteilijoiden pienipainoksinen kirjakin – toisinaan kannet, toisinaan sisuksetkin – tehtiin 1910-luvulla tapetista, kun ei kunnon painopaperia ollut välttämättä saatavilla. Tästä Laurentsiuskin on varmaan hyvin tietoinen, koska Virossahan avantgardevaikutteet levisivät esimerkiksi Suomeen verrattuna jo varsin aikaisin. Varsinkin 1920-luvulla vaikuttanut Eesti Kunstnikkude Rühm toi Viroon vaikutteita sekä Pietarista että Euroopan avantgardekeskuksista. Voi olla, että tulkintani on vähän rohkea, mutta ainakin minä saan näin Laurentsiuksen paremmin kytkettyä virolaisen taiteen historiaan. Neoavantgardistiksi en häntä sentään nimittäisi niin kuin vaikka Leonhard Lapinia yhdessä tämän vaiheessa, mutta ovat he osa samaa perintöä, erilaisine säikeineen – ja molemmissa elää poptaiteenkin perintö.
Laurentsius on itse verrannut maalaamistaan itämaiseen keittiöön, joissa erilaisista mausteiden sekoittamisesta löytyy uusia, yllättäviäkin makuja. Varsinkin näiden tapettimaalausten myötä tähän länsimaisen taiteen monista ajallisista ja paikallisista perinteistä ammentavaan soppaan löytyy nyt uusi ja entistä paljon henkilökohtaisempi vivahde, joka tekee siitä ehkä myös omaperäisemmän kuin Laurentsiuksen vanhemmista kausista. Ehkä se alkaa kelvata jo modernistisellekin katsojalle, joka haikailee jonkin yhtenäisyyden perään. Nyt yhtenäisyys syntyy taidehistorian lisäksi myös henkilöhistoriasta, jota Laurentsiuksellakin alkaa jo olla riittävästi materiaalinaan.