Kirjan kertoja asettuu kuukaudeksi Vilsandin saarelle raskaan kesän jälkeen teatterifestivaalin kuraattorina. Mukanaan hän tuo laatikollisen kirjoja. Kertojan mieli on harmaa, väsynyt, ehkä masentunut. Hän käy raivoisaa dialogia Leo Tolstoin Mitä on taide -kirjan kanssa, lukee Saigyõ Hõshin ja rakastamansa Czesław Miłoszin runoja sekä ottaa kantaa Robert Wilsonin teatteritaiteellisiin näkemyksiin. Samalla hän pohtii eksistentiaalisia teemoja, kuten kuolemaa, uskoa ja elämää.

Lopetuksen enkeli ärsyttää ajatukset liikkeelle. Kertoja viskaa ilmaan kysymyksen toisensa perään, pohtii niitä hetken kuin peiliksi lukijan omille ajatuksille ja aivan kuin jäisi odottamaan vastausta. Lukijan ja kertojan välillä voi aavistella hienovireisen dialogisen suhteen. Hieman yllättäen kertoja kuljettaa mukanaan runsaita raamatullisia viittauksia ja oivaltavia uskonnollisia pohdintoja. Usein uskontoa verrataan taiteeseen tai taidetta uskontoon, sillä kysymys taiteen olemuksesta polttaa kertojaa. Viehättävä kontrasti suurille kysymyksille ovat arkisten asioiden kuvaaminen, kuten teen keittäminen, kurkkuvoileivän valmistaminen tai omenat muoviämpärissä.

Kertomuksen tunnelma on väkevä, lukija kokee itsekin istuvansa K:n eli kuolleen kirjailijan puutarhassa ihailemassa amiraaliperhosten lentoa. Puutarha edustaa kertojalle mystistä, hiljaista suvantopaikkaa, kuin luostaria, jonne hänen ajatuksensa mahtuvat. Siellä hän tarkkailee taivasta, yhyttää kesän viimeiset perhoset ja kukat sekä yllättää kaksi hirveä rohmuamassa kriikunapuun lehtiä. Pari kolme kertaa kertoja kuulee tai näkee saaren muita kesäasukkaita. Kohtaamiset alleviivaavat kertojan yksinäisyyttä tai pikemmin halua olla yksin.

Lopetuksen enkeli on vahvimmin läsnä juuri kuolleen kirjailijan puutarhassa. Puutarhan nimi viittaa kuolemaan, sen pienet luonnonihmeet päättyvään kesään ja viimein koko talo valmistellaan talvikauteen. Enkelin läsnäolossa on silti jotakin rauhoittavaa, seesteistä, kuten puutarhassa.

Kirja on jaettu temaattisesti viiteen kokonaisuuteen, mikä auttaa lukijaa jäsentämään tajunnanvirran lailla etenevää kerrontaa. Kirja on kuin sisäinen monologi, joka ei asetu mihinkään valmiiseen kirjalliseen muottiin. Tõnu Õnnepalu on tunnettu juuri muodon hälventämisestä ja rajoilla leikkimisestä. Alun hämmennyksen jälkeen tekstin sisäinen rytmi löytyy. Se on parhaimmillaan runsaissa luontokuvauksissa, joissa tuntuu kuin lukija itse näkisi, kuulisi ja haistaisi kaiken.

Kertojan suhde luontoon on kuitenkin paradoksaalinen: vaikka hän kritisoi taidetta, teatteriakin, hän katsoo luontoa kuin teatteriesitystä. Kertoja viittaa siihen, miten näytöstä ei ole, jos ei ole katsojaa. Toisin sanoen luonto on totta vasta, kun sillä on todistaja tai tarkkailija. Tämä avaa polunpään vanhoille mutta aina yhtä kiinnostaville filosofisille pohdinnoille: onko mitään olemassa, jos ei ole tietoisuutta sitä havainnoimassa?

Lopetuksen enkeli nivoo tekstin yhteen hiljaisella läsnäolollaan kirjainten takana. Enkelin merkitys jää pitkälti lukijan tulkinnan varaan, mutta itse koen sen symboliksi elämän hauraudelle ja väliaikaisuudelle. Lopetuksen enkeli ikään kuin pitää alkavan talven nurkista kiinni valmiina vetämään lumisen esiripun katsojan eteen. Eikä se merkitse vain vuodenaikaa.