Vilsandin pieni saari on Viron läntisin asuttu saari. Se sijaitsee Saarenmaan kainalossa avomeren puolella. Saarella on Viron vanhin, jo tsaarinajalta periytyvä kansallispuisto, majakka, säähavaintoasema ja vähän asutusta. Vain harvat, yleensä varttuneemmat ja miespuoliset kansalaiset talvehtivat saarella, kesäasukkaita ja turisteja saapuu taas kevään myötä kuin muuttolintuja. Saarella on asuttu myös kauneudenkaipuussa ja asuipa saarella joskus Kirjailijakin, jonka lapset ja lastenlapset tulevat sinne nyt kesäisin. Historiallisesti saari on kalastajien ja merenkävijöiden saari, maa jonka naiset joutuivat usein hyvästelemään miehensä hautaamatta, tuli vain kirje, kortti tai tieto: laiva ei tullutkaan perille.

Saaren korkein viranomainen on Majakanvartija, tsaarinvallan aikana hänet miellettiin melkein yhtä suureksi herraksi kuin pääsaarella olevan moision paroni. Nykypäivänä Majakanvartija on käytännössä sääaseman hoitaja, mutta kaikki tuntevat hänet silti vanhalla tittelillä.

Biologin koulutuksen saanut Tõnu Õnnepalu kuvaa pienissä tarinoissa saarta ja tarinoista hahmottuu kuin helminauhana saarella eletty talvi. Õnnepalu ei luennoi saaren historiasta, luonnosta tai persoonallisista asukkaista, hän kertoo pieniä tarinoita kuin aaltojen pyöreiksi hiomia, käteen sopivia kiviä. Hän saa tarinat avautumaan kuin ranta-asterin kukat, niissä on kepeyttä kuin tiiran lennossa, kuulautta kuin luoteisessa taivaassa pilvien välissä, hilpeää tuiketta kuin aaltojen kilossa. Eikä hän tarvitse siihen edes tällaisia toistuvia vertauksia. Kuten hän itse jälkisanoissaan toteaa, elämä on seikkailu, joka voi alkaa jo kotoa. Nämä hioutuneet pikkutarinat ovat täynnä arjen ihmettelyä, hiljaista elämänriemua, luonnon ja meren ilmiöiden tarkkaa tuntemusta ja taitoa kertoa niistä hyvin sopivasti annostellen, vähäeleisesti. Tässä on selvästi runoilijan proosaa, runoilija joka osaa sanoa vähällä paljon.

Samalla tavoin kertoja kuvaa saaren asukkaita, päivän suurtapauksen eli Postipaatin saapumisen odotusta, yhteisöä jossa jokaisella on tilaa, jokaista tarvitaan mutta turhaa tunkeilua kartetaan. Ja kertojana Õnnepalu onnistuu houkuttelemaan lukijan kuin sorsanpoikasen murusilla: luen vielä yhden, ja vielä yhden tarinan… koska niissä on sitä jotakin. Näennäisesti syrjäisen saaren rauhallisesta elämänmenosta kasvaa Loputtomuus, kuten kirjoittaja saartansa kutsuu, täällä ollaan maan ääressä mikä on huonoin mahdollinen paikka piiloutua, täällä tulee varmasti nähdyksi ja havaituksi. Loputtomuudessa aika ja tapahtumaisuus muuttuu, täällä ei ole kiirettä mihinkään ja mahdottomaksi tulee lause ”minulla ei ole aikaa”. Tällaisena esityksenä Loputtomuuden tarinat kasvavat syrjäisen saaren kuvauksesta joksikin ihan muuksi, ollaan ajan, elämän, maailmassa olemisen ytimessä, Loputtomuuden, Ikuisuuden äärellä. Kaikki on läsnä, maailma on tässä ja nyt eikä mihinkään ole enää kiire.

Kirjan lopussa on selitys saaren sijainnista ja virallisesta nimestä. Se kannattaa melkein lukea ensiksi, näin vähänkään kärsimätön lukija saa tietää missä ollaan ja malttaa sujahtaa paremmin saaren lintuja ja pieniä kiviä katselemaan.

Loputtomuuden ja sen ensimmäisen kevään on suomentanut Jouko Väisänen. Ja on siinä tehnyt erinomaista työtä, merituulen hiomaa runoilijaa voi suomentaa vain toinen runoilija.