1. ja 2. huhtikuuta 1988 järjestettiin Viron SNT:n luovien alojen järjestöjen yhteinen täysistunto. Istunnossa puhui yli 50 kulttuurialojen ja sivistyneistön edustajaa, muiden muassa Lennart Meri, Paul-Erik Rummo, Hando Runnel ja Jaan Kaplinski. He toivat esiin kysymyksiä viron kielen asemasta ja demokratiaan siirtymisestä. He esiintyivät rohkeasti ja sanoivat ääneen sen, mistä kansa salaa unelmoi.
2. huhtikuuta 2013 pidettiin Viron parlamentin istuntosalissa puhekokous tuon istunnon 25-vuotispäivän juhlistamiseksi. Yksi puhujista oli näyttelijä Mari-Liis Lill. Hänen puheensa kosketti tavalla tai toisella jokaista virolaista ja levisi kansan keskuudessa kulovalkean tavoin. Virossa ei ole todennäköisesti yhtään tekstiä jaettu Facebookissa yhtä paljon. Lähes kaikki virolaiset sanomalehdet ja uutisportaalit julkaisivat puheen. Sitä seurasi tavattoman aktiivinen keskustelu virolaisen yhteiskunnan kipupisteistä.
Hyvät kuulijat! Arvoisa tasavallan presidentti! Olen näyttelijä ja jollakin salaperäisellä tavalla tekstit painuvat hyvin mieleeni. Siksi siteeraan. Utopian rannikko -trilogiassa kirjailija Tom Stoppard antaa nuoren venäläisen ajattelijan Aleksandr Herzenin puhua näin: ”Muistatteko ne lapsuuden kuva-arvoitukset, piirrokset, joissa oli jokin virhe? Viisariton kello, väärään suuntaan lankeava varjo, aurinko ja kuu yhtä aikaa taivaalla, ja kuvan alla kysyttiin, löydätkö kuvasta virheen. Ihminen, joka istuu luennolla vieressäsi, katoaa eräänä yönä jäljettömiin, kukaan ei tiedä mitään. Puistoissa vietetään aikaa ja maistellaan jäätelöitä entiseen tapaan. Löydätkö kuvasta virheen?”
Stoppard kertoo 1800-luvun puolivälin Venäjästä. Meillä ihmiset eivät katoa keskellä yötä jäljettömiin, eivät ainakaan poliittisista syistä. Meillä on itsenäinen demokraattinen valtio. Se on valtava ero. Voisi sanoa, että kuvan tausta on täysin toinen.
Tausta on täysin toinen myös verrattuna 25 vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin taiteilijaliittojen edustajat kokoontuivat tähän samaan saliin maailmaa parantaakseen, kuinkas muuten. Ja se itsenäisyys, josta tuolloin vasta varovaisesti unelmoitiin, on nyt saavutettu.
Halusimmeko siitä sitten juuri tällaisen, se on toinen kysymys, mutta itsenäisyyden halusimme ja tässä se nyt on. Se on iso asia. Mutta jos katsomme 25 vuoden takaisia puheita tarkemmin, tuntuu siltä, että itsenäisyyskysymystä lukuun ottamatta puheet voisi monilta osin pitää sanatarkasti samassa muodossaan vielä tänäänkin.
Tuolloin kannettiin huolta siitä, että olemme itsemurha-, huume- ja alkoholismitilastoissa Euroopan kärjessä, että kaikkea – inhimilliset arvot mukaan lukien – mitataan vain numeroilla, että kulttuuriin ja luontoon suhtaudutaan välinpitämättömästi, että luottamuspula valtion ja kansan välillä pahenee. Kuulostaa jotenkin tutulta.
Vaikka nyt tutkimamme kuvan tausta on todella aivan toinen, itse piirros on jostain syystä yhä pielessä, kellossa ei ole viisareita ja niin edelleen. Soppakeittiön ylläpitoon ei riitä rahaa. Ruoan jonottajien määrä kasvaa, koska köyhyys lisääntyy, mutta kaupunginosahallinto painattaa poliitikkojen kuvilla varustettuja kalentereita, sillä tottahan köyhäkin kaupunkilainen haluaa tietää, mikä päivä tänään on. Löydätkö kuvasta virheen?
Melkein parikymmentä tuhatta ihmistä allekirjoittaa vetoomuksen, jossa kritisoidaan vallanpitäjien ja kansan etääntymistä toisistaan. Useat eturivin poliitikot vastaavat ylimielisesti hymyillen, että vetoomuksen sisältö kumisee onttouttaan ja ensi kerralla kannattaisi ajatella ensin ja kirjoittaa vasta sitten. Löydätkö kuvasta virheen?
Elämme demokraattisessa valtiossa, mutta Tallinnan kaupunginjohdon toimintaa kutsutaan kansan suussa yhä useammin ”miehitykseksi” ja sen päättymistä odotetaan. Löydätkö kuvasta virheen?
35 000 maamme asukasta allekirjoittaa vetoomuksen, jossa pyydetään lopettamaan Viron venäjänkielisten koulujen muuttaminen vironkielisiksi. Aloite ei saa käytännössä minkäänlaista vastakaikua. Sen sijaan puolet vähemmän allekirjoituksia kerännyttä Harta 12 -vetoomusta puidaan presidentin koolle kutsumassa, Jääkellariksi ristityssä korkean tason keskustelufoorumissa. Mutta kuvaannollisesti sanoen: Jääkellariin kutsutaan vain ne, jotka osaavat ääntää ä:t ilman aksenttia. Löydätkö kuvasta virheen?
Viron perustuslaissa säädetään, että yksi perustehtävistämme on Viron kansan, viron kielen ja virolaisen kulttuurin jatkuvuuden turvaaminen. Samaan aikaan lapsilisä on 19 euroa kuukaudessa ja kulttuurisektorin työntekijän palkka kolmanneksen keskipalkkaa pienempi. Löydätkö kuvasta virheen?
Stoppard päättää Herzenin pohdiskelun sanoihin: ”Sinäkin olet mukana kuvassa”. Siis, minäkin olen mukana kuvassa. On helppoa katsella ja arvostella etäältä, mutta kuvassa mukana oleminen tarkoittaa toimeen tarttumista. Miksi me manailemme vain kotona tai pukuhuoneessa?
Toimeen tarttuminen ei välttämättä tarkoita uuden puolueen perustamista. Toisaalta: miksi on niin, että kun mietin ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat mukana politiikassa, mieleen tulee vain Priit Toobal ja sen jälkeen pelkkää tyhjää? Ehkä Marju oli oikeassa kuiskatessaan NO-teatterin esityksessä, että ehkä meidän jälkeemme ei tulekaan enää ketään.
Toimeen tarttumisen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa politiikkaan osallistumista. En edes muista, milloin joku näyttelijäkollegoistani olisi kommentoinut jotain yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta. Kyllä, voimme puhua siitä, että taiteilijan rooli on muuttunut, että taiteilijan sanalla on autoritaarisessa yhteiskunnassa paljon enemmän painoarvoa, sillä taiteen keinoin voi puhua siitä, mistä muuten on julkisesti vaiettava, ja kun sanasta tulee vapaa, vastuu hajautuu.
Tulee tunne, että jos kaikki voivat puhua kaikesta, joku varmaan myös tekee niin. Mitäpä minä tässä mihinkään ryhtyisin! Ja niinpä kukaan ei ryhdy.
Tai jos joku ryhtyy, hän saa siitä hyvästä enemmän palautetta kuin taiteellisesta työstä koko elinaikanaan. Palaute on nimetöntä ja siinä häntä kehotetaan ruikuttamisen sijaan menemään oikeisiin töihin, sillä runojen rustausta ja komeljanttarina keikistelyä voi harrastaa iltaisin vapaa-ajalla – rahan pyytäminen siitä hyvästä on suoranaista röyhkeyttä.
Silloin tulee väkisinkin ikävä tunne, tunne, että minua ei tarvita.
Ruotsalainen kirjailija Anna Wahlgren on sanonut, että yksi ihmisen perustarpeista on saada tuntea olevansa tarpeellinen – luonnollisesti myös rakastettu, hyväksytty, hoivattu ja hellitelty, mutta ennen kaikkea tarpeellinen. Hän kirjoittaa: ”Ihminen on tarpeellinen, kun hänellä on tehtävä. Tarpeellisuus on kuulumista johonkin toimivaan kokonaisuuteen. Ihminen on tarpeellinen kun voi sanoa itselleen: ilman minua toiset tulisivat huonommin toimeen.”
Hän käsittelee asiaa lastenkasvatuksen näkökulmasta ja yrittää löytää syitä siihen, miksi maailman rikkaimmissa maissa törmätään päivittäin tapauksiin, joissa lapsi yrittää riistää hengen itseltään. Hän kirjoittaa siitä, kuinka Länsi-Euroopassa vanhukset on vapautettu yhteiskunnan jäsenyydestä ja lapset siirretty syrjään tulevaisuutta odottamaan.
Tehkööt lapset lapsille kuuluvia asioita, leikkikööt leikkejään ja pysykööt lestissään. Mutta lapsi haluaa tietää, millä lailla maailman asiat toimivat, jotta hän voisi eräänä päivänä muuttaa niitä.
Lapsi haluaa osallistua, tulla otetuksi mukaan, hämmentää itse keittoa, pitää kiinni imurin varresta ja laittaa valot päälle katkaisimesta, hän haluaa tuntea, että ilman häntä täällä tultaisiin huonommin toimeen.
Sitten lapset kasvavat isoiksi. Jos kaikki on mennyt hyvin, he ovat saaneet kotoa eväikseen tukevan pinnan jalkojensa alle, tunteen, että heidän osallistumisensa tämän maailman menoon on tärkeää. He menevät päiväkotiin, menevät kouluun ja ymmärtävät, että aina ei ole soveliasta tuoda esiin omaa mielipidettään, että heidän ehdotuksensa oppitunnin piristämiseksi eivät ole tervetulleita, että niin kauan kuin he ovat mahdollisimman huomaamattomia, kaikki on kunnossa.
He menevät yliopistoon ja ehdottavat ammattitaidottoman opettajan siirtämistä sivuun, mutta heille sanotaan, että jos ei miellytä niin ovi on tuolla, ja sen takana riittää halukkaita tulijoita jonoksi asti.
Sitten he menevät töihin – jos löytävät paikan, minne mennä. Jos onni on kovasti myötä, he työllistyvät alalle, joka tarjoaa kiinnostavia haasteita. Mutta myös läpeensä humanistisilla aloilla, myös taiteen ja teatterin alalla nämä entiset lapset törmäävät samaan suhtautumiseen: ole onnellinen, että olet täällä, ole onnellinen, että voit tehdä edes jotain, jos ei miellytä niin ovi on tuolla, ja jono oven takana on pitkä.
Eikö jotain samankaltaista tapahdu myös koko yhteiskunnan tasolla? Tällainen valtio meillä nyt on, itsepä halusitte, tässä se nyt on, mitään emme aio muuttaa, jos ei jotakuta miellytä, menköön muualle.
Ja niin he myös menevät, mutta toisin kuin teatterikouluissa, Viron valtiossa ei ole ihmisten ylituotantoa, jono oven takana ei ole järin pitkä. Lapsia syntyy yhä vähemmän, maastamuutto lisääntyy.
Minulla ei ole pätevyyttä ehdottaa, millä tavalla resurssit pitäisi jakaa uudelleen ja paremmin, mutta uudelleen ne olisi joka tapauksessa jaettava, että kaikilla niillä lapsilla, jotka syntyvät, ja joista jokainen on kohta harvinaisuus, olisi mitä syödä, missä nukkua ja mitä tehdä koulun jälkeen.
Mutta ennen kaikkea on tärkeää, että nämä lapset tuntisivat olevansa tarpeellisia, myös ne lapset, jotka eivät ole jaksaneet odottaa nousuamme viiden rikkaimman maan joukkoon, vaan ovat ehtineet kasvaa isoiksi.
Se ei aina vaadi taloudellisia resursseja, joita joka tapauksessa on aina liian vähän. Sen sijaan tarvittaisiin riittävästi taitoa kuunnella, kykyä keskustella, osuvia sanoja ja sellaisia ratkaisuja, joiden seurauksena kukaan ei tuntisi olevansa häviäjä.
Niin että jokainen Viron tasavallan kansalainen tuntisi, että ilman häntä täällä tultaisiin huonommin toimeen, että häntä tarvitaan, vaikka hän puhuisi kotikielenään venäjää, vaikka asuisi maalla, vaikka olisi jäänyt työttömäksi, vaikka olisi päättänyt saada enemmän kuin kolme lasta, vaikka joku hänen perheenjäsenistään olisi vakavasti sairas, vaikka hän haluaisi asua yhdessä samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa, vaikka työskentelisi kulttuurialalla.
Niin että antaisimme heidän vaikka vain kerran hämmentää keittoa tai pitää kiinni imurin varresta tai painaa valokatkaisinta. Katsotaan, mitä tuloksia uusi rahvakogu eli kansankokous tuo tullessaan. Kiitos!
Puhe on luettavissa viroksi ja myös katsottavissa internetissä: http://uudised.err.ee/index.php?06276096