Lääketieteen nobelisti, biologi Peter Medawar kysyi kerran kuulijoiltaan: mikä on hypoteesi? Hän vastasi kysymykseensä itse: hypoteesi on kuvittelukyvyn hyppy tuntemattomaan.
Minun kuvittelukykyni teki sanan Viro kuultuaan huiman hypyn viimeksi viime kesänä. Silloin julkaistiin Simon Anholtin ja Robert Goversin hyvä maa -indeksi. Se mittaa tilastotietojen perusteella, kuinka paljon hyvää kukin maa tuottaa muulle ihmiskunnalle. Viro sijoittui 125 maan joukossa komeasti 34. sijalle. Yhdessä kategoriassa Viron tulos on kuitenkin suorastaan hämmästyttävä: kulttuurissa. Viro on kulttuuriin panostamisessa maailmanvertailun kuudennella sijalla. Tällä mittarilla mitattuna Viro kuuluu siis maailmankulttuurin ehdottomaan kärkijoukkoon.
Toisin sanoen meillä on perusteita kutsua Viroa kulttuurin suurvallaksi. Ellei Viro sentään ole aivan maailmankulttuurin sydän, niin ainakin se voisi olla keuhko tai maksa. Jälkimmäinen rooli sopisi Virolle mainiosti, kun ajattelemme jo perinteeksi muodostuneita kansallisia Teeme ära! -siivoustalkoita. Hajotamme hitaasti ja varmasti globaaliin järjestelmään kertyviä myrkkyjä. Sitä paitsi maksa tunnetaan kansanperinteessä elimenä, joka kätkee sisuksiinsa mahtavia maagisia voimia.
Jos taas järjestämme maailman valtiot jonoon väkiluvun mukaan, olemme kansojen kilpajuoksussa eli etnosten seksuaalisen menestyksen taulukossa noin sijalla 150 käyden kireää kamppailua Mauritiuksen sekä Trinidadin ja Tobagon kanssa. Tulevaisuutemme näyttää siis olevan lähinnä Tyynenmeren liigassa. Vaikkei väkilukumme lähitulevaisuudessa edes vähenisi, luisumme taulukossa vääjäämättä alaspäin: muut saman kastin kansat nimittäin lisääntyvät meidänkin puolestamme.
Luonnossa pätee tavallisesti yksinkertainen luonnonlaki: se, joka on kooltaan pieni, on todennäköisesti parasiitti, loinen. Pienen on imettävä varovasti elämännestettä suuremmiltaan, jotta jäisi henkiin. Loinen ei silti ole suinkaan tyhmä: se imee tarpeeksi vähän, ettei suututa suurta, tai mikä olisi vielä kohtalokkaampaa, kuppaa suurta kuiviin. Isännän terveydestä huolehtiminen on itse asiassa loisen elinehto. Vain hölmö loinen imaisee isäntänsä ahneuksissaan kerralla koomaan. Viisaimpia loisia ovat ne, jotka antavat isännälleen jotain vastineeksi – ja niin loisinta muuttuu symbioosiksi. Silloin suurempi osapuoli alkaa omalta osaltaan kantaa huolta pienemmästä, koska tietää, että hänen oma hyvinvointinsa on siitä riippuvainen.
Yhtä kaikki: miten on mahdollista, että vuosisatojen orjuudesta ja kaikista kulttuurin kukistusyrityksistä huolimatta mikroetnos kykenee kehittymään kulttuurin suurmahdiksi? Viron kielessä ja kulttuurissa kypsynyt harmaa aine vaikuttaa äärimmäisen vahvalta ja intellektuaalisilta arvoiltaan erinomaiselta. Toisin sanoen, täällä täytyy olla jotain, joka varastoi henkistä pääomaa. Mitä se on? Miten se selitetään sanoin?
Salaperäinen paradoksi
Tämä Viron ihmettä ylläpitävä DNA ilmentyy ehkä parhaiten Viron luonnossa ja virolaisessa maisemassa. Koskematon metsä, jossa on toimiva langaton verkko. Ikivanha suo, josta on puolen tunnin ajomatka suureen kaupunkiin. Mystiset, toiselle aikakaudelle jääneet kesämökit, joissa urbanisoituva henkinen pääoma puhdistuu viikon mittaan kertyneestä saastasta. Viron maantieteellinen ihme on nykyaikaisen ja ikiaikaisen maailman itsestään selvä kädenpuristus.
Sama maaginen kosketus näkyy ja tuntuu myös viron kielessä ja virolaisessa kulttuurissa. Kulttuurin valokeilassa toiminta näyttää eurooppalaiselta ja syvästi sivistyneeltä, mutta esiintymislavan reunojen hämärissä katveissa kuljeksii olentoja, jotka aika ajoin osallistuvat esitykseen ja sekoittavat epäloogisella käytöksellään koko ohjauksen. Väkisinkin syntyy vaikutelma, että väkevimmät voimat keskittyvät nimenomaan reuna-alueille. Hyvä esimerkki on Kalevipoeg – Kreutzwaldin kauniina ajatuksena oli luoda ylväs kreikkalainen myytti, johon kuitenkin lopulta sekoittui kahmalokaupalla sen verran väkevää pohjoista houretta, että mahtavasta antiikin sankarista tuli pelottava suomalais-ugrilainen kummajainen.
Sama pätee pitkälti myös viron kieleen. Informaatioteknologisesta näkökulmasta viro kuuluu maailman kehittyneimpien kielten joukkoon, mutta koko joukko kielen alkukantaisimpia piirteitä yhdistää viron pikemminkin alkuperäiskansojen esihistorialliseen kielimaailmaan. Kieli näyttää täällä yhä edelleen versovan yksittäisen linnun huudahduksesta tai vaikeasti tajuttavasta synesteettisestä aistimuksesta, jota viisaat kutsuvat deskriptiiviksi. Oikeasti viron kielen vahvinta kerrostumaa pitäisi kutsua mieluummin nonskriptiiviksi.
Niin kielessämme, kulttuurissamme kuin luonnossamme on vielä riittävästi vierasta, toisenlaista, tuntematonta ja salaperäistä periferiaa, tai yksinkertaisemmin: hullua kesyttömyyttä. Aivot voivat kehittyä vain joutuessaan tekemisiin tuntemattoman kanssa. Ihmistä ei ole luotu omaksumaan valmiina tarjottavia malleja, vaan keksimään ne itse. Aivot ovat apuväline, jonka tehtävänä on auttaa kantajaansa pysymään hengissä vieraassa maailmassa. Tutussa maailmassa harmaa aine alkaa nopeasti surkastua ja kuolee ikävään.
Tarkastellaanpa samaa ajatusmallia vielä toisestakin näkökulmasta.
Kulttuurin on ilmiönä kyettävä jollakin tavalla ratkaisemaan järjestelmällisen kehityksen perusparadoksi: miten voi muuttua jatkuvasti, mutta pysyä samalla omana itsenään? Karkeasti yleistäen voi sanoa, että kulttuurit, jotka löytävät ratkaisun tähän ristiriitaan, jäävät henkiin, muut kuolevat pois.
Virolaisen kulttuurin kohdalla paradoksin ratkaisemisesta täytyy kiittää myös itseänsä jumalaa. Kun taivaalliset voimat maailmaa loivat, niin Viron kohdalla luojan kädet tärisivät. Liekö hän ollut jo siinä vaiheessa sen verran korkeassa iässä, ettei jaksanut luoda kaikkea aivan tasalaatuisesti. Maasta ja maisemasta tuli joka tapauksessa läpeensä epäyhtenäinen, vähän yhtä ja hieman toista lajia – toisin sanoen tuloksena oli juuri se kuuluisa luonnon tilkkutäkki ja lumoava mosaiikki, joka on meille niin rakas. Minun mielestäni juuri tämä taivaan isän lievä epäonnistuminen on auttanut ratkaisemaan virolaisen kulttuurin perusparadoksin hurmaavalla tavalla.
Virolaisen omakuva on tänä päivänä yksinkertainen ja yksiselitteinen: moderni kansa, jolla on arkaaiset juuret. Pidän tästä ensi alkuun mitäänsanomattomasta luonnehdinnasta kovasti, sillä siitä tuijottaa vastaan rehellinen kansan luomiskertomus. Virossa huomio kiinnittyy tietynlaiseen kulttuurimaantieteelliseen kahtiajakoisuuteen, joka on kehittynyt hyvin pitkän ajan kuluessa ja ollut todennäköisesti jossain muodossa tunnistettavissa jo pronssikauden lopulla. Mikä tahansa kulttuuri-innovaatio leviää helpoimmin tasaisia väyliä pitkin, ja niitä ovat Virossa meri ja pelto.
Maanviljelys, karjanhoito ja ikivanhat merten kauppatiet ovat yhdistäneet Länsi- ja Pohjois-Viron Eurooppaan jo esihistoriallisesta ajasta saakka. Metsäisempi ja maastoltaan mosaiikkimaisempi Etelä-Viro puolestaan on säilyttänyt arkaaisempia kulttuurityyppejä.
Virossa oli sijaa suomalais-ugrilaisille keräilijöille, täällä on tilaa myös Euroopalle ja modernille maailmalle. Voidaan sanoa niinkin, että metsien runsaus säilytti vanhaa, merten runsaus otti vastaan uutta. Ehkä juuri metsän ja meren rajamaille kätkeytyy kansamme DNA. Virolainen kulttuuri, tai tarkemmin sanoen kansallinen äly, on vahvasti maastoon sidottu.
Viron luonto, kieli ja kulttuuri ovat kaikki suunnilleen samanikäisiä. Jos lähtökohdaksi otetaan alkuperäiskansan poeettinen määrittely – kansa, joka on asunut omalla maallaan ikimuistoisista ajoista saakka – virolaiset voi huoletta luokitella alkuperäiskansaksi. Virolaiselle kulttuurille luonteenomaisesta paikkasidonnaisuudesta huolimatta viron kielessä ja virolaisessa kulttuurissa on runsaasti lainattuja elementtejä. Kieleen on tullut sanoja noin 135 kielestä, ja noin 85 prosenttia viron sanavartaloista on lainatavaraa. Kulttuurilainojen laskeminen taas on käytännöllisesti katsoen mahdotonta, mutta suurella varmuudella niitä on suhteessa paljon enemmän kuin kielilainoja. Lisäksi jokainen kielilaina on tietyssä mielessä myös kulttuurilaina.
Virolaisen kulttuurin säilymisen tae on taito vaalia oman ja vieraan herkkää ja haurasta tasapainoa. Virolaista kulttuuria on aina luonnehtinut hyvä adaptoitumiskyky, jonka historialliset juuret juontavat siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että tänne on kautta aikojen tuotu estoitta niin vieraita sanoja, saviruukkuja kuin geenejäkin. Myös Viron valtion tärkein tehtävä on yksinkertaisesti sanoen pitää huolta siitä, että kulttuurin perusparadoksin ratkaisemiseksi vuosisatojen kuluessa kehittynyt maaginen tasapaino ei rikkoutuisi.
Viro-ilmiö
Palatkaamme kuitenkin vielä takaisin ajatukseen Virosta kulttuurin suurvaltana.
Viro-ilmiön nykypäivän maailmassa voi tiivistää lumoavaksi kolmisoinnuksi, kauniiksi apilanlehdeksi rakkaan kirjan sivujen välissä: kauniit naiset, viisaat lapset ja kuuluisat muusikot. Niistä meidät maailmalla tunnetaan, niistä on tullut kansallinen pääomamme. Muutosta on tapahtunut vain siinä, että muuttoliike on nykyään varsin yksisuuntaista. Kauneus, viisaus ja musiikki muuttavat kotimaastaan muualle. Tietyssä mielessä me yksinkertaisesti tuotamme kulttuurigeneettistä raaka-ainetta maailmanmarkkinoille. Surullisen sävyn asialle antaa se, että olemme maailman tarpeisiin nähden joiltakin osin liian hyviä. Siinä on heikkoutemme ja vahvuutemme, onnemme ja tragediamme. Meillä on resursseja, joita maailma tarvitsee. Heillä on rahaa maksaa niistä.
Vaikka aivovuodon ja sen taustalla kauniisti soivan musiikin vielä voisikin jotenkin käsittää, niin viimeistään naisten lähteminen piirtää synkkäsävyistä kuvaa kansan tulevaisuudesta. Historiallisia prosesseja käynnistävien tekijöiden joukossa naisen kauneus on varmasti kärkikolmikossa. Edes Viron vapaussota ei välttämättä ollut tässä suhteessa poikkeus. Kuten hyvin tiedetään, sodan alkuvaiheessa rintamalle lähti vapaaehtoisena vain kourallinen kansallismielisiä radikaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun sotilaille luvattiin kappale ikiomaa maata, miehiä alkoi astua palvelukseen kuin ihmeen kaupalla.
Mietitäänpä hetki, mikä mahtoi olla ilmiön todellinen syy. Tietenkin virolainen naiskauneus! Sen, joka halusi itselleen vaimon, oli ensin hankittava haltuunsa edes pala maata. Maattoman miehen mahdollisuudet naismarkkinoilla olivat lievästi sanoen vaatimattomat. Vaikka hellimme mielikuvia siitä, kuinka isoisämme hukuttivat Landeswehrin Cēsisissä vereen pelkän kansallisen vihan voimin, ei ole lainkaan mahdotonta, että maineikkaan taistelun lopputuloksen ratkaisi loppujen lopuksi hormonaalinen tekijä. Steroidi on sodankäynnissä pelottava ase.
Genius loci
Näin olemme ajatusmatkallamme edenneet seuraavan suuren kysymyksen ääreen. Kysymyksen, jolla vaikuttaa olevan suorastaan eksistentiaalinen merkitys: kuinka pidetään yllä kansan henkisen tasapainon kokonaiskuvaa, hyödynnetään kulttuurissa voimia, jotka ylläpitävät tasapainoa oman ja vieraan välillä? Minun mielestäni kulttuuriin pätee hydrostaattinen yhdistettyjen säiliöiden laki, eikä painovoiman vaikutuksesta paikasta toiseen pyrkivää kappaletta voi pitää väen väkisin paikoillaan. Kulttuuri on luonteeltaan kansalliset rajat ylittävä ilmiö, aivan kuten älykin, ja tällä on tärkeä merkityksensä. Kaikkia keinotekoisesti luotuja kulttuurimuureja odottaa ennemmin tai myöhemmin sama kohtalo – ne yksinkertaisesti pyyhkäistään pois tieltä. Siksi on olemassa vain yksi tapa, jolla omaa kulttuuria voidaan pitää tasapainossa: mitä enemmän meiltä virtaa henkistä pääomaa ulos, sitä enemmän sitä on tuotettava eri tavoin lisää.
Hyvä uutinen on se, että meillä on siihen resursseja. Virossa on olemassa ”se jokin”, joka luo intellektuaalista pääomaa. Se jokin kätkeytyy haja-asutukseemme, metsiimme, kesämökkeihimme, toisesta maailmanajasta peräisin oleviin maalaismaisemiimme. Virolaiset maastot ja maisemat ovat eksistentiaalisia, väkivahvoja, näynomaisia. Ne ovat pitäneet meidät hengissä, suojanneet niin sodilta kuin rutolta, tarjonneet turvapaikan tärkeimmälle henkiselle voimavarallemme, vanhalle animistiselle ajattelutavalle. Kieli, kulttuuri, luonto – kaikki on maailmalta lainattua, mikään ei ole alusta asti täysin omaa. Sanat, ruukunkappaleet, puut, pensaat ja jopa veri ovat suurelta osin muualta meille kulkeutunutta. Se, mikä on muokannut meitä kansana kaikkein eniten, on maisema. Paikan henki.
Genius loci. Suuresta osasta maailmaa paikan henki on karkotettu: jokiuomat on oiottu, metsät siistitty puistoiksi, sudet ja karhut teljetty häkkeihin. Meillä genius loci elää yhä, se on todellinen voima, vaikkei sen ymmärtäminen ole helppoa. Silti minusta tuntuu, että virolaiset ovat paikkasidonnainen kansa kaikkein syvällisimmässä mielessä. Tämä jumalan luoma sekalainen maasto on kuin valtava kehto, joka suojaa ja keinuttaa haurasta intellektuaalista pääomaamme.
Ehkä parhaiten tämän myyttisen ilmiön on tavoittanut Lennart Meri, presidentti, jota voisi hyvin kutsua myös nerokkaaksi maisema-arkkitehdiksi. Hän tempaisi Viron valtion Kaalin kraatterijärvestä kuin taikuri kanin hatusta. On merkillepantavaa, että vaikeina ja onnettomina aikoina virolaiset ovat aina hakeneet turvaa maastosta ja maisemista. Jopa vaatimaton pellavalikolampi, Kaalin kraatterin vähäisempi veli, muotoutui tärkeäksi kansallisen pääoman lähteeksi kansallisen heräämisen aikoina. Pääasiassa pellavankasvatuksella hankituilla hopearuplilla kasvatettiin ja koulutettiin virolaisen älymystön ensimmäinen sukupolvi.
Lennart Meri ymmärsi hyvin, että Euroopan ovien avaamiseen tarvitaan suomalais-ugrilaista korttia, pöytään on lyötävä sellainen Pohjolan Jokeri, joka saa muut pelaajat kohottelemaan kulmiaan hämmästyksestä. Yhtäältä Eurooppa kyllä kaipaa lisää itsensä kaltaista, mutta toisaalta myös jotain nimenomaisesti erilaista. Ja siksi suomalais-ugrilainen kortti soveltuu käytettäväksi muusta Euroopasta erottautumiseen. Meidän kulttuurimme pulssi sykkii vahvasti vain juuri tietyllä vyöhykkeellä, emme saa olla liian kaukana Euroopasta, mutta emme myöskään liian lähellä sitä. Elämä on mahdollista ainoastaan Maassa, ei Venuksessa tai Marsissa. Enää ei ole tarvetta puhua kulttuuriautonomiasta, voimme rinta rottingilla puhua kulttuuriastronomiasta.
Uskoakseni nyt on koittanut hetki, jolloin olisi taas turvauduttava suomalais-ugrilaiseen korttiin; ei niinkään meihin tallentuneen suomalais-ugrilaisuuden takia, vaan nimenomaan siksi, että se pitää meidät turvallisen välimatkan päässä Euroopasta. Kaikista vaaroista ja uhkakuvista huolimatta sanaan suomalais-ugrilainen tiivistyy varsin osuvasti kaikki se, mikä on meille kallista, se kantaa ja kunnioittaa meidän maailmamme kesyttömämpää puolta.
Kulttuuripakolaiset kalaverkossa
Viroon alkaa vähitellen muodostua ja vakiintua ihmisryhmä, joita voisi kutsua kulttuuripakolaisiksi. He ovat sivistyneimmistä maailmankolkista kotoisin olevia ihmisiä, jotka ovat täällä nimenomaan ylenmääräisesti kehittynyttä yhteiskuntaa paossa. He ovat ihmisiä, jotka ajattelevat maiseman kautta, joille Hiidenmaa tai Käsmu ovat lähempänä paratiisia kuin Pariisi tai Lontoo.
Ja lisäksi tunnemme koko joukon kertomuksia matkalaisista, jotka vapaan, vihreän ja villin tilan paljous on saanut syvän hämmästyksen valtaan. Oma suosikkini on tuttavani kertoma tarina hulluksi tulleesta japanilaisesta, joka kesäkodin portilla autosta ulos astuttuaan ensin jähmettyi hetkeksi ja alkoi sitten ulvoen, kädet pään päälle nostettuina, juosta ympyrää isoäidin niittämättömässä omenapuutarhassa, aivan kuin häneen olisi iskenyt jokin mystinen sairauskohtaus. Mitäpä sitä salailemaan – tuollaiset ovat meidän mieleemme!
Ehkä juuri virolaisten maisemien aikaansaama huimauksen tunne on se ihmeellinen voima, joka houkuttelee tänne ulkomaista intellektuaalista pääomaa. Siihen meidän täytyykin pyrkiä: yksin olemme liian pieniä pitääksemme itsemme hengissä. Virolainen maisema on kuin luonnon luoma kalaverkko, johon ui arvokasta saalista. Otetaan kolme sattumanvaraista, ensimmäisenä mieleen juolahtanutta esimerkkiä: Sofi Oksanen, Justin Petrone ja Richard Millet. Jokaisella on oma tarinansa siitä, kuinka he päätyivät Viroon ja mikä heitä täällä inspiroi. He ovat esimerkkejä, jotka tasapainottavat yksipuoliseksi nyrjähtänyttä kulttuuritasettamme ja muistuttavat ainoasta todellisesta mahdollisuudesta, johon tarttumalla voimme jäädä henkiin: tänne täytyy houkutella lisää viisaita ihmisiä. Ja hyvä maa -indeksi ei enää tunnukaan Viron osalta ainoastaan oudolta tilastolliselta kuriositeetilta.
On totta, että Viron ymmärtäminen ja virolaisen kulttuurin ainutlaatuisuuden havaitseminen on muualta muuttaneille usein paljon helpompaa kuin meille itsellemme. Virolainen kulttuuri tarvitsee kipeästi uusia näkökulmia, terävää ulkopuolista katsetta. Virolaista kirjallisuutta jää todennäköisesti vielä pitkäksi aikaa kalvamaan lottovoitto, jonka nappasi Sofi Oksanen. Oksanen ei ole kirjailijanero, hän on erittäin älykäs kirjailija. Minun mielestäni meidän ei kuulu olla kiitollisia ainoastaan hänen kirjoistaan, vaan myös ja ennen kaikkea siitä, että hän osoitti charmantin arrogantilla tavallaan, mikä on virolaisen kirjallisuuden ja eräässä mielessä myös koko virolaisen kulttuurin Suuri Ongelma.
Virolaisen kulttuurin ikuinen risti ja riippakivi on se, että täällä kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia aivan vääristä aiheista. Meillä on suuri joukko lahjakkaita ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti menestyä kauppaamalla värttinöitä ja korjaamalla kirjoituskoneita sen sijaan, että siirtyisivät nykyaikaisten ohjelmistojen pariin. Tämä on valtava onnettomuus, johon mahtuu monta henkilökohtaista tragediaa. Koska virolaiset elokuvat perustuvat suurelta osin virolaisiin romaaneihin, juuri kirjailijoiden pitäisi ensimmäisenä poimia kastanjat tulesta. Mielestäni Virossa on hyvinkin kymmenkunta maailmanluokan kirjailijaa. Kunpa he vain huomaisivat, mitä maailma haluaa.
Alkuperäiskansa vihulaisten kynsissä
Edellä oli jo puhetta virolaisista naisista, joten tasa-arvon nimissä täytynee käsitellä hieman myös virolaisia miehiä. Virolainen nainen näyttää sopeutuneen muuttuvaan maailmaan paljon paremmin kuin virolainen mies. On yleisesti tiedossa, että suuret yhteiskunnalliset muutokset kohtelevat miehiä kovemmalla kädellä kuin naisia. Tuntuu siltä, että eurooppalaisen ja suomalais-ugrilaisen maailman yhteentörmäys, joka on ohjelmoitu syvälle kulttuurigeneettiseen koodiimme, ilmentyy myös sukupuolten välillä. Miehemme ovat enemmän suomalais-ugrilaisia, naisemme eurooppalaisia.
Miesten huonoja luonteenpiirteitä vahvasti karrikoiden voi todeta, että Y-kromosomi on silkka joutava rihma: siihen on varastoitunut suuri määrä arkaaista geneettistä ryönää, jolla ei ole tämän päivän maailmassa juuri mitään käyttöä. Juuri siinä havainnollistuu ilmeikkäimmin metsämiehen järjetön jääräpäisyys: hän ei suostu tulemaan pois metsästä edes siinä vaiheessa, kun se on kaadettu viimeistä puuta myöten ja olemassa enää hänen kuvitelmissaan. Suomalais-ugrilaisuus on näynomainen, Y-linjassa periytyvä sairaus.
Edellä esitetty oli tietysti synkänpuoleinen vitsi ja oikeasti olen edelleen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun metsästäjä meissä kuolee, kuolee myös kansallinen kulttuurimme. Ja silti, virolaisten miesten pään menoksi näyttää sopivan muuan vanha kiinalainen kirous: ”Eläköön lapsesi kiinnostavana aikana!” Kiinnostavana aikana on tietenkin kiinnostava elää, mutta silloin maailma väistämättä muuttuu paljon nopeammin kuin todellisuudessa haluaisimme. Miehiin nimittäin pätee erittäin hyvin myös eräs ikivanha totuus: suurin osa meistä on sisimmissään uskomattoman konservatiivisia. Miestä ei ole luotu muuttumaan maailmassa (lue: elinikänään), me tulimme tänne jäädäksemme.
Alkuperäiskansoja voi tänä päivänä kuvata hyvinkin monenlaisilla parametreilla, mutta varmin tapa on piirtää pylväsdiagrammi riippuvuushäiriöistä. Ne kansat, joiden pylväs on korkein, ovat alkuperäiskansoja. Riippuvuuksista on tullut yksi alkuperäiskansojen tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Kaikki ne arkaaiset kulttuuristereotyypit, jotka eivät ole löytäneet sijaansa nykymaailmassa, ovat ajan mittaan muuttuneet puhtaaksi etanoliksi.
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna tulevaisuutemme ei ole helpoimmasta päästä. Voidaan olettaa, että virolaisten terveyskäyttäytymisen kehitys mukailee suurin piirtein suomalaista mallia. Pohjoisnaapurimme ovat onnistuneet muuttamaan lähes kaikki terveyskäyttäytymisen osatekijät positiivisiksi muutamassa vuosikymmenessä: he laihduttavat ja juoksevat ja sauvakävelevät kuin piru kannoillaan. On kuitenkin yksi asia, jossa edistyminen on olematonta. Tätä suomensukuisten kansojen perivihollista tarvitsee tuskin edes nimeltä mainita.
Kyllä. Me asumme keskellä viinapirun kansallispuistoa. Vaikeaksi asian tekee huono maantieteellinen sijaintimme: olemme viinaan menevien kansojen saartamia. Suomalaiset juovat kuin siat, venäläiset juovat kuin sienet ja latvialaiset ovat kaikkein pahimpia – he juovat kuin virolaiset… Justin Petronen terävän huomion mukaan kaikki Viron supermarketit ovat toistensa kaltaisia: valtava alkoholiosasto, jonka nurkkaan on survottu pieni maitohylly. Virossa niin kaupunki- kuin maalaismaisemaankin kuuluvat erottamattomana osana kaupan edustalla kahden litran muovipulloa ringissä kierrättävät väsyneet miehet, Y-kromosomi iskettynä kahvaa myöten lapaluiden väliin kuin mytologinen kauhujen haarukka.
Kun katson taivaisiin kurottavia kahden litran olutpulloista kasattuja torneja, jotka toivottavat asiakkaat tervetulleiksi joka ainoassa ruokakaupassa, joudun toisinaan paniikkiin: pelkään, että millä hetkellä hyvänsä vuoren takaa köpöttää esiin maito-ostoksille lähtenyt eläkeläinen, jonka jalka jumittuu kuolemantorniin ja koko kammottava massa sortuu hänen päällensä ja me kaikki sivustakatsojat joudumme todistamaan sitä hirvittävää ääntä, joka syntyy vanhuksen hauraan rintakehän murtuessa rutisten kuin vanha saviruukku.
Suomensukuisia kansoja riivaa kaksi paholaista: pahanlaatuinen alakuloisuus (depressio) ja pahanlaatuinen juominen (alkoholismi). Ne ovat ikiaikaiset perivihollisemme. Kaikenlaiset sielun ja hengen vaivat äityvät meidän leveysasteillamme nopeasti pahanlaatuisiksi. Virolaisen ihmisen psyykkinen rakenne on jollakin tavalla erityisen läpitunkematon, animaalinen ja kaikkien psykoterapeuttien kiusaksi myös äärimmäisen niukasti syysuhteisiin perustuva. Naapurin omituinen myhähdys tai kummallinen katse johtaa ennemmin tai myöhemmin siihen, että Jaan lyö Matia halolla päähän tai Piret myrkyttää Riinan koiran. Tapahtuvaa ei voi ehkäistä ennalta, ellei sitten joku sattumalta huomaa viedä miestään tai koiraansa turvapaikkaan ajoissa.
Virolaisen ihmisen psyyke on samalla tavalla sivilisaation ulottumattomissa kuin kuuluisat maisemammekin – ja siitä on hyviä ja huonoja seurauksia. Virolaiselle luonteenomaisia ominaisuuksia ovat loputon kärsivällisyys, jääräpäisyys ja kyky tehdä vastarintaa, mutta myös arvaamattomuus, bipolaarisuus ja perinnöllinen taipumus poikkeavaan käytökseen. Kuuluisat pohjoisten kansojen tarut elävät sielussamme omaa elämäänsä. Virolaisella ei ole tapana perustella käyttäytymistään, sillä metsästäjän maailmassa vain Teolla on merkitystä. Asiat tapahtuvat ensin, ja niitä aletaan tutkia vasta sitten.
Missio Mykorritsa
Ei ole koskaan ollut helppoa olla virolainen. Se ei ole helppoa nyt, tuskin on tulevaisuudessakaan. Jutun juoni on siinä, että jos olemisemme muuttuu liian helpoksi, meidät pyyhkäistään pois maan päältä. Kollektiivinen hengenhätämme on toisesta näkökulmasta tarkasteltuna myös kansallinen rikkautemme. Jos virolaisia täytyisi verrata johonkin muuhun elävään organismiin, pitäisin lähimpänä viiteryhmänä sieniä. Sienet ovat omalla tavallaan maagisia eliöitä: ne kasvavat erittäin nopeasti ja hämmentävät ympärillään olevia, kunnes vetäytyvät takaisin sammaleeseen selviytyäkseen vaikeiden aikojen ylitse. Sientä ei saa hävitettyä, jos vain katkaisee sen jalan, ei edes kiskomalla sen maasta rihmastoineen. On kaadettava koko metsä. Mikroetnoksesta on tullut ajan mittaan käsittämättömän laajalle levittäytynyt sienijuuri, mykorritsa, globaalin ekosysteemin näkymätön ja vaikutusvaltainen osa.
Viron metsistä periytyvä sienijuuri onkin osa maailmankulttuuria. Virolaiset ovat ikivanha etnos, näillä samoilla asuinsijoillamme olemme tehneet vaikuttavan aikamatkan kivikirveistä avaruusraketteihin. Täällä hioimme kivisten työkalujemme teriä ja metsästimme viimeisiä mammutteja, tämän saman taivaan alla liihotti haikaransiipinen samaani, täällä loimme geenipankin ja rakensimme ESTCube-satelliitin avaruuteen laukaistavaksi. Meidän säilymisemme etnoksena strategisesti näin tärkeällä alueella Itämeren rannalla on mytologinen ihme.
Olemme eräänlainen elävä fossiili etnosten joukossa. Kuolemaamme on ennustettu ja välillä myös suunniteltu vähintään viimeiset tuhat vuotta. Aina on kuitenkin käynyt niin, että juuri kun kuolo on iskenyt viikatteensa kansan selkään ja arkun kansi on avattu viimeistä hyvästelyä varten, kirstusta ei ole paljastunut isovanhempamme kalmoa, vaan pelkkä ruosteinen viikate.
Kansa, jonka kuuluisin kirjallinen teos on viisiosainen suonkuivaamisen käsikirja, ei voi eikä sen pidäkään olla normaali. On mahdollista, että meille on tässä maailmassa varattu muuan aivan toisenlainen tehtävä.