Eeva Park

Minu kuninglikud kaelkirjakud

Hea Lugu, 2018

Eeva Park on kirjoittanut muisteluteoksen, joka on ennen kaikkea tarina kirjailijan äidin, Minni Nurmen henkilöstä ja urasta tyttären silmin nähtynä. Kirja kertoo kohtaamisista kirjallisuuden merkkihenkilöiden kanssa, ihmisistä, joista moniin Park on tutustunut jo lapsuudessaan, mutta tavataan kirjassa myös suomalaisia ja yksi norjalainenkin. Kirja kuuluu sarjaan Kirjanikud omavahel, jossa kymmenen virolaista kirjailijaa valottaa mennyttä ja nykyistä kirjallisuuselämää kirjailijoiden välisten suhteiden kautta.

Kirja alkaa hautajaisilla. Kirjailijan isä, Aadu Hint on kuollut oltuaan pitkään halvaantuneena. Alku saa lukijan pelkäämään synkkää lukukokemusta, mutta lukukokemus muodostuukin päin vastoin valoisaksi ja innostavaksi. Tummia sävyjä ei tietenkään voi välttää, kun kirjoittaa ihmisen elämästä ja sen aikana tavatuista ihmisistä omine kohtaloineen, mutta kokonaisuutena kirja on helppo lukea. Kirjan kannen sulkemista seuraa halu alkaa lukea yhä enemmän virolaisten kirjailijoiden tuotantoa, elämäkertoja ja omaelämäkertoja. Etenkin Minni Nurmen tuotantoon tutustuminen alkaa tuntua kovin välttämättömältä.

Virolaisen kirjallisuuden ystävälle kirja onkin pieni aarre. Se antaa mahdollisuuden syventää kuvaa kirjailijoista ja runoilijoista ihmisinä, ja ainakin näin naapurimaasta katsottuna juoksuttaa lukijan silmien editse myös uusia ja yllättäviä kulttuurihistoriallisia yhteyksiä.

Park ei tunnu retostelevan tai etsivän skandaaleja, vaikka kaikista ihmisistä ei tietenkään voi olla kaunista sanottavaa. Näin Elossa tuntuu kummalta mainita, että juuri Tuglaset, etunenässä Elo Tuglas, vaikuttavat olleen lähes ainoat ihmiset, jotka ovat kohdelleet Minniä ja Eevaa jollakin tavoin huonosti. Myös Elon kirjasta, Elo Tuglasen omaelämäkerrasta, voi lukea, että Aadu Hint mustamaalasi Minniä avioeron jälkeen Tuglasen pariskunnalle, ja se näkyi Elon suhtautumisessa Minniin.

Osana äitinsä henkilökuvaa Park avaa jälleen yhden näkymän neuvostoajan absurdiin kohtuuttomuuteen. Lainaukset vuonna 1948 ilmestyneen Minni Nurmen toisen runokokoelman Pikalt teelt kritiikistä paljastavat, ettei rehellisyyteen ja yksilöllisiin tunteisiin ollut tuon ajan runoudessa juuri mahdollisuuksia.

Eeva Park juoksuttaa lukijan silmien edestä huikean määrän äitinsä kohtaamia ihmisiä, joihin ei aina ehditä syventyä niin, että lukija ymmärtäisi kohtaamisen merkityksen. Kiireen tuntu ja ylimalkaisuus rikkovat välillä kirjan tunnelman, ja lukija jää miettimään, eikö kirjoittaja olisi voinut rauhassa keskittyä kirjoittamaan äidistään ja isänsä ensimmäisestä vaimosta, Debora Vaarandista, vielä hiukan perusteellisemmin ja jättää kirjan lopun kolme sinänsä kiinnostavaa ja hauskaa tarinaa johonkin toiseen yhteyteen.

Eeva Park on merkittävä virolainen nykykirjailija ja -runoilija. Kirjalla on arvonsa myös Parkin elämän ja kirjailijaksi kasvamisen valottajana. Lopun kolme irrallista tarinaa kertovatkin enemmän Parkista itsestään kuin aikaisemmat luvut, joiden päähenkilönä tuntuu olevan joko Minni Nurme tai Debora Vaarandi. On aina kiinnostavaa, kun kirjailija kuvaa itseään kohtaamiensa ihmisten kautta.

Eeva Park kirjoittaa tarkkaa ja kaunista kieltä, kuten aina. Huumori pilkahtelee hetkittäin hirtehisenä ja välillä niukkasanainen ilmaisu ilahduttaa. Hänen paikan- ja luonnonkuvauksensa ovat kiehtovia saaden lukijan näkemään silmissään niin Piirojan pirtin kuin näkymän Kalmetimäen harjalta.

Kirjan kielellistä rikkautta lisäävät monet lainaukset siinä esiintyvien henilöiden tuotannosta, muisteluksista ja kirjeistä. Erityisen puhuttelevia ovat Minni Nurmen kirjoittamat vähäeleiset ja syvää luonnonrakkautta kuvastavat runot. Myös yksi Minni Nurmen kirjeistä sisarelleen on täynnä lähes runollista luonnonkuvausta. Lukijan on helppo olla ymmärtävinään, mistä Eeva Park on perinyt kuvailemisen lahjansa.

Hanna Pippuri

Elo 5/2018