Petrone Print -kustantamon maita ja mantuja esittelevässä Minu-sarjassa julkaistiin vuonna 2013 Narvasta kertova kirja. Kirjoittaja oli tarttolainen Katri Raik, joka oli muuttanut Narvaan saatuaan työn Tarton yliopiston Narvan toimipisteen rehtorina. Narvassa hän koki kunnon kulttuurišokin opetellessaan kaupungin tavoille ja kohtasi työssään kaikki haasteet, joita Narvalla oli tiellään neuvostokaupungista demokraattiseksi virolaiskaupungiksi.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin 2023 samalta kirjoittajalta ilmestyi kirjalle jatko-osa, jossa hän kertoo kaikella rakkaudella Narvan ongelmista ja työvoitoista. Katri Raik on rehtorin pestinsä jälkeen ehtinyt toimia niin kansanedustajana, ministerinä kuin Narvan kaupunginjohtajanakin. Jos jatko-osan kanssa olisi maltettu odottaa vielä kymmenen tai viisikin vuotta, saattaisimme nähdä vieläkin selvemmän kehityskaaren neuvostoajan jäänteestä nykyvirolaiseksi, eurooppalaiseksi kaupungiksi.

Tämä toinen osa antaa kuitenkin jo paljon viitteitä siitä, mihin Narva on matkalla. Kulttuurierot venäjänkielisen Itä-Virumaan ja vironkielisen Viron välillä ovat edelleen olemassa, mutta Narva on entistä selkeämmin virolainen kaupunki. Kymmenen vuotta sitten narvalaiset olivat Raikin mukaan vielä enemmän kiinnostuneita Venäjästä kuin Virosta, mutta nyt he ovat hyvin tietoisia siitä, että elämän edellytykset ovat paremmat Viron puolella.

Samalla kaupungin kulttuurista alkaa erottautua piirteitä, jotka eivät ole ainoastaan virolaisia tai venäläisiä vaan nimenomaan narvalaisia. Yksi näistä piirteistä on yhteisön elävä kaksikielisyys; venäjänkieliset käyttävät puheessaan vironkielisiä ilmaisuja, ja vironkieliset narvalaiset puolestaan venäjänkielisiä. Tuloksena on sekakieli, josta on tallennettu hauskoja lauseita jo 1910-luvulla. Kahden kielen sanojen käyttäminen samassa lauseessa tunnetaan ilmiönä monissa kaksikielisissä kulttuureissa ja kuuluu tietenkin myös meidän vironsuomalaisten puheessa.

Monet ongelmat Narvassa ovat samoja kuin kymmenen vuotta sitten: kaupungin väestö sekä vähenee että vanhenee, sillä nuoret muuttavat sieltä pois.

Uusia taloja ei rakenneta, sillä neuvostoaikaiset kerrostalot tarjoavat riittävästi asuntoja. Narvassa on edelleen paljon työttömyyttä ja päihdeongelmia, ja osa ihmisistä asuu asuntoloissa, joissa heillä ei ole omaa kylpyhuonetta tai keittiötä. Narvan keskipalkka on 1 100 euroa kuussa, kun se Tallinnassa on 1 700 euroa.

Paljon positiivista on kuitenkin tapahtunut. Kun Katri Raik muutti Narvaan vuonna 2009, virolaiset kauhistelivat. Siihen aikaan oli luonnollisempaa lähteä töihin Helsinkiin tai Tukholmaan, ja Narvaan ajateltiin päätyvän vain niiden, jotka olivat mokanneet muualla. Nykyisin Narvaan menoa jo ihaillaan ja Katri Raikilla on suorastaan sankarin maine selviytymisestään Narvan kaupunginjohtajana.

Suhtautumisen muutos alkoi Raikin mukaan siitä, kun presidentti Kersti Kaljulaid vietti yhteensä kuukauden Narvassa. Hän otti presidentinkansliansa mukaan ja näyttäytyi Narvan katukuvassa kuin missä tahansa virolaisessa kaupungissa. Myös populaarikulttuuri on onnistunut luomaan positiivista uteliaisuutta Narvaa kohtaan, ja siitä tunnetuin esimerkki on virolaisräppäri Nublun kaksikielinen kappale für Oksana vuodelta 2019. Myös Vaba Lava -teatterin asettuminen Narvaan on lisännyt kaupungin hipsterivetovoimaa.

Silmiinpistävin ero kymmenen vuoden takaiseen Narvaan on, että vuonna 2013 raja Venäjälle oli vielä auki ja rajajoen saattoi ylittää silkasta vaihtelunhalusta ja uteliaisuudesta. Narva eli laillisesta ja laittomasta tavaranviennistä rajan yli. Turistit kuvasivat itseään rajajoen äärellä Venäjä taustanaan, ja Venäjä herätti iloista uteliaisuutta. Tunnelma muuttui vuonna 2014 Krimin valtauksen myötä, ja liikenne joen yli vievällä sillalla hiljeni koronan alkaessa vuonna 2020. Viimeinen isku Narvan vilkkaalle rajaliikenteelle oli Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022.

Ukrainan sota heittää nykyisin varjonsa lähes kaikelle, mutta Katri Raik onnistuu tässä toisessakin Narva-kirjassaan herättämään uteliaisuuden kaupunkia kohtaan. Narvan historiasta tulee esiin kiinnostavia seikkoja. Nykyisin rajajoki erottaa dramaattisella tavalla kaksi erilaista valtiojärjestelmää, mutta vuosisatojen ajan Narva ja joentakainen Ivangorod eli Iivananlinna olivat yhtä ja samaa kaupunkia. Kaupungeilla oli vuoteen 1998 saakka yhteinen vesi- ja viemäriverkosto.

Minu-sarjan tyylin mukaisesti kirjassa on etusijalla kirjoittajan oma kokemus ja näkemys. Mukana on faktaa ja tutkimustietoakin, mutta sanoman välittymisessä luotetaan tarinankerronnan voimaan. Virolaisissa teksteissä pistää usein silmään anekdoottimaisuus, joka on tyylinä ujuttautunut niin tietokirjallisuuteen kuin runouteen. Tämäkin kirja koostuu lyhyistä luvuista ja luvut puolestaan pienistä, toisinaan melko irrallisista pätkistä. Moni asia jää vain maininnan tasolle ja samalla käsittämättömäksi, jollei aihealue ole ennestään tuttu virolaisesta päivänpolitiikasta. Näissä kohdissa toivoisi kustannustoimittajan laittaneen käsikirjoituksen reunaan kommentin ”Selitä auki!”