Ikituottelias Asko Künnap on korona-ajan oloissakin tuonut markkinoille uusia runokokoelmia sitten vuonna 2019 ilmestyneen Keravälk koputab tulles, joka käännöksenäni saatiin viime vuonna suomeksi nimellä Pallosalama koputtaa tullessaan. Tuorein teoksista on Kuuskümmend kuus luuletust kahekümne kahele tüdrukule eli Kuusikymmentäkuusi runoa kahdellekymmenellekahdelle tytölle. Kysymyksessä on valikoima kolmenkymmenenkolmen vuoden aikana kirjoitetuista runoista, ja jääköön se tässä vain maininnalle.

Minu Riik taas on samankaltainen kokonaistaideteos kuin mainittu Pallosalama. Se tarkoittaa kuvituksen, taiton ja sisällön saumatonta liittoa, luojana runoilija itse. Tekstinikkariuden ohella Asko on myös tunnettu graafinen suunnittelija, kuvataiteilija, lautapelien tekijä, lavaesiintyjä, Viron PR-mies ja mitä kaikkea vielä.

Pallosalamaan verrattuna Minu Riik on runomäärän kannalta kevytversio, sillä Pallosalaman 9×7 runon tuhdin paketin rinnalla se sisältää vain 12×3 runoa. Siis karkeasti ottaen puolet, joskin tässä multimediarainassa vastapainoksi tulee kuvien hallitsevampi asema, kaksi proosamaista ”johdatusta tekstistä pois” sekä osin pilailevana selityksenä kulkeva liite käytetyistä paikan- ja henkilönnimistä sekä käsitteistä. Siitä opimme myöhempien aikojen lukijoiden ja tutkijoiden tarpeiksi vaikkapa sen, että Annelinn on ”Tartosta karkotettujen leiri Jokien Joen vastarannalla.” Jokien Joki taas mainitaan Yösi ovat luetut -kokoelman (Savukeidas, 2015) runossa Joen tuolla puolen, jossa ”Enhän minä ole käynyt / Jokien Joen tuolla puolen, / missä maltsat ovat orvokkeja, / nokkonen ruusu.” (Jne.)

Pilailussa silti totta toinen puoli, sillä eräiden kriitikoidenkin mielestä virolaisesta kirjasta pitäisi nähtävästi selittää, missä on Annelinn tai Kambja. Vaikka suomalaisten yleissivistys ja tiedonhakutaidot kattavat jo Länsi-Euroopan ja Jenkkilän ummet ja lammet, niin naapurimme lätäköihin ne eivät kai vieläkään kunnolla yllä. Paljastettakoon siksi, että Jokien Joki on Emajoki, Annelinn Tarton neuvostoaikainen kaupunginosa ja Kambja paikkakunta Tartonmaalla. Tai siis, Askon myyttisessä käsittelyssä Kambjasta tulee jotain muuta, yhtä lailla niin Pallosalaman runossa Verta! kuin Valtakunnan kuvassa Aabitsakuke matmine (s. 9). Kaikkea ei voi eikä kannata suotta selittää. Jääköön tilaa myös runolle ja kuvalle.

Sisällön heppoisuudesta kirjan tiiviydessä ei ole kysymys. Siihen viittaa jo röyhkeän itsetietoinen nimi, jota vielä erityisesti korostaa näyttävä ala- (vai pää?)otsikko Minu Riik ja rikkus pole pärit siit ilmast. Sananmukaisesti käännettynä ”Minun valtakuntani ei ole peräisin tästä maailmasta.” Lauseesta tunnistavat helposti, ainakin suomalaiset, viittauksen Jeesuksen vastaukseen Pontius Pilatukselle, joka Kirkkoraamatun nykyversiossa (1992) kuuluu näin: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. – – Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” (Joh. 18:36.) Mainittakoon samalla, että varhaisissa raamatunkäännöksissä viljeltiin suomessakin viron tapaan sanaa valtakunta.

Teoksen raamatulliset alluusiot eivät rajoitu vain otsikkoon. Kokoelmaan luovat kuria ja järjestystä alkuun sekä loppuun sijoittuvat riik-runot Minu riik ja rikkus sekä Sinu riik. Keskipaikkeilta löytyy askomainen mukaelma isämeidänrukouksesta, joka on saanut takaperoiseksi nimekseen NEMAA!, edelleen kolmiomaista (l. kolminaista) maailmaa julistava Saagu kolmnurk! sekä kaunis merellinen riimiruno Merest oleme võetud: Merest oleme võetud / mereks peame me saama. / Kel tiibu pole selga antud, / tõstab purjed / jõudmaks Jaama.

Kuvista yksi on saanut narsistiseksi nimekseen ”Omakuva Nuorena Jumalana” Jopa isot alkukirjaimet painottavat kertojan häikäilemätöntä itsetehostusta, kuten kirjan nimessäkin.

Toisaalta sanaa valtakunta ovat raskauttaneet pyrkimykset tuhatvuotisuuteen, jotka ovat yleensä kilpistyneet ihmiskunnan kertakaikkiseen kyvyttömyyteen elellä rauhassa omalla pallollaan. Künnapin kirjassa valtakunta vilahtaa eräässä kuvassa myös pikkuruisena Virona, jonka vaakunaan kolme kyykäärmettä tarjoutuu, kun nykyjellonat ovat päätymässä eläkeikään. Tulee mieleen, että tekijä on tosiaan puuhaillut jopa valtiollisten symbolien kierrätyksen parissa! Hyvää kyytiä ne ovat saaneetkin.

Tuskin Künnapin Askon Valtakunta silti viittaa lähetysseuran missionäärin saati hurahtaneen poliitikon hommiin, kyllä ambomaat on jo koluttu ja militantteja kahjoja riittää maailmassa muuten. Tämä onkin selvää Askon aiempaan lyriikkaan perehtyneille. Kun on pystynyt paljoon, on lunastanut oikeuden sekä ylpeillä että arvioida saavutuksiaan ”ironian ja agonian” välillä, kuten runossa Lilledest. Kuolinkamppailun ajatus luokin vertailukohdan kaikelle edeltävälle, myös ironialle.

Rehentelevän omahyväisen Valtakunnan avausruno GPS tuo esiin tekijän sielun, joka ”ei ole minua vielä pettänyt” toisin kuin ruumis, aivot ja sydän. Sielunvoimissa ei muutenkaan kitsastella, sillä päätösruno Sinu Riik pudottaa palliltaan erään kelvottoman aasan ja korottaa paremman tilalle. Tietysti kertojan itse:

Sinun Valtakuntasi. Se tuli.
Kautta tuhka- ja unimäkien,
unta näkien se tuli, sama tuli.
Sinun vuorollasi mönkään meni maailma.
Sinä mokasit raskaasti.
Viestikapula vielä lämmin,
muistikuvat mielessä.
Nyt on minun vuoro.
Pitkä on ilta, pidempi yö.
Minun Valtakuntani?
Se tulkoon.
Ja tulkoon niin, että tuntuu!
Minun Valtakuntani.

Entiseen tapaan Künnapin outoa maailmaa täyttävät kuvien lempeiden hirviöiden, puolitutulta näyttävien paikkojen ja merkillisten hilavitkutinten ohella tekstien unenomaisuus, meri, tunnustuksellisuus ja kielellisesti viimeistelty asu. Varovaisen sijansa saavat riimien ohella sanoilla ja kielillä leikittely. Itseironiaa sävyttää monin paikoin syyllisyydentunto, ellei suorastaan tunge rinnalle ja ohi. Vähän toivoakin on, myös rakkautta. Kirja kuuluu ilman muuta vuoden tärkeiden virolaisten runoteosten joukkoon.