Olen asunut, opiskellut ja työskennellyt Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Yhdentoista vuoden aikana olen perustanut tänne kodin, synnyttänyt kaksi lasta ja päässyt toteuttamaan itseäni työelämässä. Minun ja Suomen väliin eivät ole piirtäneet rajaa sen enempää kieli, kulttuuri kuin byrokratiakaan.
Minun Suomi-tarinaani ei kuulu tuskallinen lähtö vieraille maille Viron olosuhteiden ajamana, ei työtä puurtamalla vaikeuksien kautta voittoon yltäminen eikä oudon ympäristön sietäminen hammasta purren. Tarinani ei liioin ole oikotie onneen tai ehtymättömien lihapatojen ääreen. Ylipäätään mikään, mitä olen näillä main tehnyt, jättänyt tekemättä tai saavuttanut, ei johdu suoranaisesti siitä, että olen suomenvirolainen.
Huolimatta siitä, että virolaisia on Suomessa vuosi vuodelta enemmän (Suomessa asuu vakinaisesti noin 50 000 virolaista), suomenvirolaiset ovat jääneet Virossa käytävässä julkisessa keskustelussa marginaalisiksi olennoiksi. Suomenvirolainen on joko Viron keskivertokansalaisesta yltä ja päältä selvästi poikkeava, groteski tai värikäs kummajainen, usein myös elämäntavaltaan irtolaisuuteen taipuvainen tai luonteeltaan vastuuntunnoton – tai sitten hän on kärsijä, jonka on todistettava tarpeellisuutensa muiden kummajaisten seassa.
Mielikuva
Tätä suhteellisen yksiulotteista suomenvirolaista tarkastellaan siis käyttäen vertailukohtana normaaleja ja kunnollisia ”tavallisia virolaisia”, ja hänen elämänsä ja päätöksensä alistetaan julkiselle arvioinnille. Kuvaamani marginaalinen olento – etten sanoisi paaria – on pitkälti syntynyt median tuotteena, toimittajien sitkeän työn tuloksena.
Mielikuva on selvästi irtaantunut ajasta ja tilasta, johon se vuonna 2007 EU:n työmarkkinoiden avautumisen ja Viroa kohdanneen massiivisen maastamuuton seurauksena syntyi. Etenkään se ei sovi kuvaamaan Viron ja Suomen keskinäisiä sosiaalis-taloudellisia suhteita yleisesti. Siitä huolimatta virolainen media toistaa samaa mielikuvaa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Ja me, Suomeen sidoksissa olevat virolaiset, olemme muuttuneet omaa totuuttaan kuuluttavan median työkaluiksi.
Suomenvirolaiset on riittävän myyvä aihe. Mitään tuoretta tiedotusvälineiden on aiheesta vaikea keksiä, sillä tavallisten suomenvirolaisten arkielämä ei ylitä uutiskynnystä eikä elämänmeno Suomessa ole rajujen muutosten kourissa. Ja olkaamme rehellisiä: keskivertolukija haluaa verta ja viekkautta. Valtaosa meistä, suomenvirolaisista, on kuitenkin valitettavasti tavallisia ihmisiä, jotka haluavat – niin hyvin tai huonosti kuin osaavat – elää Suomessa omaa arkipäiväistä elämäänsä. Ulkomaille muuton mukanaan tuomat kokemukset ovat ehkä tehneet elämästämme hieman erilaista, mutta emme silti ole ulkoavaruuden olioita, joita ei ole aiemmin maan pinnalla tavattu. Kannattaisi muistaa, että sivistynyt tai sivistymätön ihminen on yhtä lailla sivistynyt tai sivistymätön riippumatta siitä, kummalla puolella valtionrajaa hän asuu tai oleskelee.
Me emme ole mediasankareita tai kuuluisuuksia, joille missä tahansa julkisuudessa esiintyminen tuo tarvittavaa lisätunnettuutta. Toisinaan – esimerkiksi haastattelupyyntöön suostuessamme – kannamme kuitenkin omalta osaltamme vastuuta siitä, millä tavalla meistä mediassa puhutaan. Valitettavasti kukaan ei kysy, missä määrin median välittämä viesti vastaa sitä, mitä todellisuudessa halusimme sanoa.
Keväällä Eesti Ekspressissä ilmestynyt artikkeli Valik nimega Soome(”Valinta nimeltä Suomi”) on malliesimerkki siitä, kuinka ydinsanoma ei ole pelkästään hukkunut käännöksessä, vaan monien ihmisten positiivisista tarinoista on kehkeytynyt tuotos, josta haastatellut eivät tunnista omia ajatuksiaan. Toimittaja on tehnyt työnsä, median kuluttajat saaneet taas yhden helposti pureskeltavan ja vaivatta sulavan artikkelin nautittavakseen, kommenttiosiossa kiehuu hetken, huomenna on uusi päivä. Elimistöön kuitenkin kertyy myrkkyjäämiä ja suomenvirolaiset ovat huolissaan siitä, että keinotekoiset kuilut yhtäältä kotivirolaisten ja meidän, toisaalta meidän ja suomalaisten sekä vieläpä Viron ja Suomen yhteiskuntien välillä kasvavat kasvamistaan.
Vertailut
Suomenvirolaiset ja virolaisten maastamuutto ovat poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti keskimääräistä tärkeämpiä aiheita. Ne keräävät ympärilleen päivänpoliittista argumentointia, joka toisinaan heijastuu jopa harjoitettavan politiikan suuntaan. Sillä taas on – ehkä hieman yllättäenkin – vaikutusta myös kotivirolaisten elämään. Esimerkiksi tästä käy se, kuinka median jatkuvan vastakkainasettelun ja liioittelun seurauksena on päässyt vallalle käsitys, että virolaisia koskevat Suomen työmarkkinoilla eri säännöt kuin suomalaisia itseään.
Väitteistä tyyliin ”virolaisena sinun on ansaittava paikkasi uudelleen joka ikinen päivä” on tullut dogmaattisia totuuksia ja medialla on oma roolinsa näiden totuuksien julistajana. Tietenkin syrjintätapauksia esiintyy, mutta kun julkisuudessa annetaan ymmärtää, että kansallisuuteen perustuva syrjintä on suomenvirolaisten työelämän arkipäivää, kyse on selvästä liioittelusta. Virolaiset eivät muutenkaan kulje Suomessa Suomenvirolainen-kyltti rintamuksessaan, vaikka näin voisi virolaisten lehtien perusteella luulla. Suomenvirolaisten kategoriaan kuuluminen näyttää median tulkinnan mukaan tuovan tullessaan koko joukon erityissääntöjä ja -määräyksiä sekä poikkeavaa suhtautumista niin institutionaalisella tasolla (esim. sosiaali- ja työvoimapalvelut, verotus) kuin elinkeinoelämässä (vuokratyövoima). Väitettä toistetaan väsymättä.
On korkea aika alkaa nähdä Suomen virolaisväestö moniulotteisempana kokonaisuutena. Suomeen muuttomme taustat ovat suunnattoman paljon monivivahteisemmat kuin lehdistön kautta virolaisten lukijoiden tietoisuuteen suodattuva tieto antaa ymmärtää. On niitä, jotka muuttivat Suomeen 1980-luvun lopussa, 1990-luvulla, ennen Viron EU-jäsenyyttä, ja niitä, jotka ovat tulleet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Myös viime vuosina Suomeen tulleiden joukko on huomattavan monenkirjava, tarkastelemmepa sitten maastamuuton motiiveja, toteutumista, mahdollisuuksia tai tulevaisuudensuunnitelmia. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa kerrottavanaan. Miksi Viron lehdistö haluaa tulkita virolaisten muuton Suomeen joko protestina kotimaan sosiaalis-taloudellista tilannetta kohtaan tai yksinkertaisesti elintasopakolaisuutena, eikä tarkastele asiaa laajemmin ja monipuolisemmin? Ellei lehdistö kykene siihen, mitä voimme odottaa poliitikoilta?
Suomen virolaisyhteisö
Ihmisten liikkuminen paikasta toiseen, mukaan lukien valtioiden rajat ylittävä muuttoliike, ei ole yksinomaan heijastumaa poliittis-taloudellisesta tilanteesta, vaan myös luonnollista elämänkulkua, maailmaan kätkeytyvien mahdollisuuksien havaitsemista ja toteuttamista, halua nähdä, kokea ja kehittyä. Jotkut muutot ovat lopullisia, toiset tilapäisiä ja johtavat jossain vaiheessa takaisin Viroon, kolmannet taas vievät edelleen jonnekin muualle.
Miksei haluta kertoa siitä, kuinka virolaisten elämä on Suomeen muuttamisen ja rajan ylittämisen seurauksena rikastunut, kuinka tuoreet ideat ja käytännöt liikkuvat molempiin suuntiin? Ei, en pyydä, että toimittajat nyt ryntäisivät sankoin joukoin kuvaamaan suomenvirolaisten elämää ylistävään ja kaunistelevaan sävyyn, mutta kylläkin huomattavasti tähänastista monipuolisemmin, rehellisesti, asianmukaisesti, kuluneita stereotypioita pidemmälle katsoen. Ja mikä tärkeintä: kuunnellen täkäläisiä virolaisia aivan oikeasti, ei jahdaten valmiiksi suunniteltuihin puitteisiin soveltuvia irtolauseita.
Kannattaa muistaa, että koska Suomen virolaisyhteisö on viime vuosina kasvanut huomattavan monilukuiseksi, suomenvirolaisuus koskettaa hyvin suurta osaa Viron yhteiskunnasta varsin henkilökohtaisella tasolla. Ei ainoastaan maastamuuttajia tai pendelöijiä itseään, vaan myös heidän lapsiaan ja lähisukulaisiaan, joilla ei ole ollut asiassa päätösvaltaa eikä myöskään vastuuta tilanteesta, johon esimerkiksi vanhemmat ovat lapsensa laittaneet. Stereotyyppinen käsittelytapa, jota media viljelee, vaikuttaa myös näihin ihmisiin.