Tõnu Õnnepalu

Mitta

Kustannusliike Parkko, 2019
Suomennos Katja Meriluoto

Mitta -teoksen kansi

Virolaisen runouden suomennoksissa on ollut harvinaista kääntää jokin teos kokonaan, etenkin jos huomiotta jätetään pari kolme tunnetuinta eeposta. Muutama sellainen käännös sentään on. Katja Meriluodon nyt suomentama Mõõt (1996) on parissakymmenessä vuodessa kohonnut kulttiasemaan Viron uudehkossa lyriikassa, ja siksi teoksen suomentaminen on poikkeuksellisen perusteltua. Prosaistina, päiväkirjan muotoa hyödyntävänä esseistinä ja runoilijana tunnettu Tõnu Õnnepalu julkaisi alkuteoksen Mõõt salanimellä Emil Tode vuonna 1996.

Mitä Mitta sitten mittaa? Kokoelman taustalla näkyy Protagoraan tunnettu lausuma siitä, että ihminen on kaiken mitta. Sen varassa voi aluksi tulkita vaikkapa, että antiikin aikainen maksiimi tosiaan selittää kirjaa pikemmin kuin on sitä selittämättä. Lähtökohtana itsestään tietoinen, ajatteleva ja luova ihminen kun on sattunut keksimään paljon sellaista, mitä pidämme omassa (länsi)kulttuurissamme niin kovin esillä: tiedettä, luontoa, uskontoja, ihmissuhteita, kuolemaa. Kaikki tämä näkyy Mitassa.

Muun ohessa luonnon sykliseen kiertoon perustuvassa teoksessa kulkee juonteena kevään herääminen, mutta sen yleisinhimillistävät, kulttuurihistorialliset tai omakohtaiset näkökulmat suovat laajan mahdollisuuden valita, mitä aineksia kirjasta nostaa näkösälle. Lukija joutuu ratkaisemaan vaikkapa, mikä tai kuka on kirjassa puhuteltu ”sinä” tai ”Rakas” tai miksi ”Nimettömän” tai ”Tuntemattoman” ohella iso joukko tuiki tavallisia sanoja alkaa isolla alkukirjaimella. Sopii miettiä Tornia tai Lukua tai Käskyä ja Kieltoa. Tai ”ei-mitään”, jotain tosiolevaisen kaltaista, jolle kertoja sittenkin tuntuu kohdistavan puheensa.

Mitta ei päästä lukijaansa helpolla missään suhteessa, vaan se antaa enemmän lähtökohtia jatkopohdintoihin. Julkistajaisissa suomentaja ehdotti teoksen lukemista kokonaan ja mielipiteen muodostamista sen pohjalta. Sitä kannattaakin kokeilla. Kirjallisuudentutkija Mart Velsker taas ruotii jälkisanoissaan useita lukutapoja ja tarjoaa lähestymiseen puolestaan viisi avainsanaa eli ”luonto, kauneus, filosofia, rakkaus ja jumala”. Tekstistä kohoavat jäsentäviksi vastakohtapareiksi kuolema ja jälleensyntymä eri variaatioineen, sokeus ja näkeminen, elämän mittailu yksin ja kaksin. Mahdollisia vastauksia Mitan arvoitukseen ovat esimerkiksi luontopäiväkirja, filosofinen tai uskonnollinen runoelma, elämäntaival ja rakkaustarina.

Mitä tulee uskontoihin, niin pinnallinenkin lähiluku tuo esiin jotain hyvin tuttua: ”Ylösnousemuksen”, ”Sovituksen”, ”Tuomiopäivän pasuunan”, tai: ”Liha on tullut sanaksi, ei sana lihaksi” (s. 12). Jälkisanojen kirjoittaja tietää, että tarttolaisessa opinnäytetyössä Raamattu on osoitettu yhdeksi teoksen pohjateksteistä. Yhdyn Velskerin näkemykseen siitä, ettei kirjassa silti ole tärkeää kristillinen elämänkatsomus – eikä varsinkaan julistus. Sen sijaan kirjan viitteet kristillisyyteen näyttäytyvät mytologian ohessa toteavilta ja osin epäileviltä, kuten sivulla 18: ”Uskoa ei tarvitsisi, eikä toivoa, eikä rakastaa. / Riittäisi, että näkisi, ajattelisi ja unohtaisi”. Epäilyä ei tosin kannata yleistää tulkinnaksi.

Jos yksi pohjateksti näkyy kirjassa helposti tunnistettavina vihjeinä, niin vielä suorempia viittauspalikoita ovat kirjan aidot erisnimet Jung, Bach, David Bohm, Pessoa, Protagoras ja eräät muut. Merkillinen kvanttifyysikko David Bohm saa näiden joukossa vielä erityisaseman, kun häneen usein palataan. Suhteessa Mitan lukuisiin pseudoerisnimiin proprit näyttävät kirjalliselta peliltä, jossa on korostuksen ohella vahvasti mukana harhauttamista ja pilailua. Bohmin ”holografisille paradigmoille” – tai ontologiselle monismille – itse jopa naureskelen vähän kertojan tapaan, jonka mielestä ”mallista ei voi tehdä käytännön johtopäätöstä, että uusi vallankumous pelastaisi maailman” (s. 24).

Vähän kätketympi mutta ilmeisen merkityksellinen vihje on myös esimerkiksi Vita nuova (s. 30), Danten esikoisteos, joka tukee Mitan rakkausaihelmaa mutkan kautta ja silti saumattomasti.

Harhaan tai korkeintaan osatotuuteen johtaa mielestäni tekijälähtöinen eli biografinen tulkinta, niin houkuttelevaa kuin siihen aina onkin haksahtaa. Mitta karttaa tehokkaasti mitään suoraa selitystapaa, kuten edeltä käy ilmi. Peliä sekin, että kirja on omistettu ”ensimmäiselle lukijalle” tai että kirjan kolmesta ”kuukausijaksosta” viimeiseen sisältyvä tyhjä aukeama kantaa yllättävästi merkityksiä. Esimerkkejä monimielisyydestä voisi poimia lisää. Eniten lukijaa pelittää tulkintojen avoimuus, ja pelinappuloihin kuuluu myös lempeä tai piikikäs huumori, vaika heti ei siltä näytä.

Merkittävä teksti on saanut arvoisensa kääntäjän ja käännöksen. Katja Meriluodon suomennos on tunnollisesti viimeistelty. Luonteva tiivi(st)ys ja huomaamaton sanaleikittely kertovat, että kääntäjä on rohkeasti tehtävänsä tasalla välittämässä sisältöä suomalaiselle lukijalle. Käännös on tasainen ja varma, tai Kivinen kukka -jakson alkua lainatakseni: ”objektiivisesti kaunis”.

Õnnepalulta suomeksi julkaistuista kuudesta käännöskirjasta neljä edustaa proosaa, suomentajinaan Raija Hämäläinen, Juhani Salokannel ja Jouko Väisänen. Nyt kokonaan julkaistusta Mitasta sisältyi valikoima myös Õnnepalun edelliseen runosuomennokseen Kirje maalta (2011, suom. Raija Hämäläinen). Õnnepalun muut runot ovat lisäksi näkyneet antologioissa seuraavasti: Salatanssia tilantyhjää (1990, suom. Leena Krohn), Tuli&Savu -lehden runoliite Talo meren ääressä (2011, Raija Hämäläinen) ja 8+8-valikoiman kakkoskokoelma (2015, Tuula Irene Friman). Korjattakoon tässä myös jälkisanoihin sattunut lipsahdus, sillä itse en kuulu Õnnepalun suomentajiin, vaikka olen ollut parissa projektissa mukana.

Kustannusliike Parkkoa voi onnitella komeasti alkaneesta sarjasta, jossa Mitta ilmestyy toisena Eugenio Montalen italialais-suomalaisen valikoiman (2015) jälkeen. Kovakantisen sarjan uhkeat kannet ja miellyttävän asun on suunnitellut Terhi Adler, ja kirjat on taittanut runoilijanakin tunnettu Timo Salo.

Hannu Oittinen

Elo 3/2019