Mika Waltari tuntuu yhdistävän tämänvuotisia suomennoksia virosta. Turun kirjamessuilla huomasin, että sana muuttuvainen, jonka suomentaja Raija Hämäläinen on valinnut Jaak Jõerüütin teoksen otsikoksi, esiintyy omassakin käännöksessäni, nimittäin Tiit Aleksejevin romaanissa Pyhiinvaellus. Olin päätynyt sanaan sattumalta, huomasin asian sattumalta, ja sattumaa oli kai sitten sekin, että Aleksejev paljastui pian Mika Waltarin kirjojen keräilijäksi.
Entinen hippi, teekkari ja Viron kirjailijaliiton sihteeri, nykyinen kirjailija-diplomaatti Jaak Jõerüüt taas pitää Waltarin Turms, kuolemattomasta niin, että on lukenut sen viiteentoista kertaan. Ainakin jos Muuttuvaisen minäkertojan päiväkirjamerkintöihin on uskominen. Tietysti voi miettiä, miten luotettava kertoja on: Jõerüüt kirjassa muka puhuu mutta ihan varma asiasta ei kannata olla, sillä kertojan ääni kuuluu vähän epämääräisestä suunnasta ja vaimenee välillä tietoisesti. Päiväkirjamaisuus viittaa faktaan, mutta kirjan lukuisat piirteet johdattavat fiktion suuntaan, vaikkapa se ettei päiväkirja etene kronologisesti. Turun kirjamessuilla tekijä pohti itsekin todellisuuden ja kuvitteellisuuden suhdetta, oikeastaan sitä, missä määrin teos on kaunokirjallisuutta. Itse vastaan: suuremmassa määrin kuin lukija ensin kuvittelee.
Elämän sattuma kuljettaa Muuttuvaisen diplomaattikirjailijaa Riiassa ja Latviassa, Vormsin saarella, Tallinnassa, Helsingissä, Ruotsissa ja muualla. Samalla kun hän kulkee pitkin kuvitteellista pyhiinvaellusreittiä, caminoa, joka kirjassakin viittaa Santiago de Compostelan maailmankuuluun patikkapolkuun. Muuttuvaisen autoja kaihtava, pyöräilevä ja sporttinen intellektuaali ei silti ota askeltakaan kohti Espanjaa, vaan kulkee omaa peregrinatiotaan kirjojen, musiikin ja kulttuurin parissa – sutena, jonka yksinäisyys käy selvimmin ilmi diplomaattilounailla, kun haastellaan small-talkia, kansainvälistä potaskaa. Tälle lempeämieliselle kyynikolle on suorastaan miellyttävän poikkeuksellista päästä välillä puhumaan asiaa.
Kirjallisuuden viittoittamalla sattumanvaraisella vaelluksella nousevat Waltarin ohella tärkeiksi Solženitsyn, Saarikoski, Hesse, Salinger, Krishnamurti… Tunnettujen nimien lisäksi viitataan ajattelijoihin, joiden luonnetta kertoja perustelee ”raamatusta joogaoppikirjoihin” ulottuvalla kiinnostuksella. Uhkaavasta vaarasta huolimatta Jõerüüt ei onneksi horjahda pahasti huuhaan puolelle, vaan pikemminkin selittää silläkin tavoin laaja-alaista kiinnostustaan kulttuuriin. Parnasson ulottaminen esoteriikkaan asti lienee sopinut hyvin kustantajan linjaan ja edistänyt kirjan alaotsikkoa, joka on minusta liian lattea tehdäkseen sisällölle täyttä oikeutta.
Itse olisin nostanut sinänsä tarpeelliseen lisäotsikkoon Muuttuvaisen pääviestin, tekijän ”suuren linjan” eli kuoleman varjon laaksossa käytävän taivalluksen caminoa pitkin ja siihen liittyvän elämän mielekkyyden pohdinnan. Mikään yllätys tällainen tematiikka ei ole, sillä kuolema eri muodoissaan on vilahdellut Jõerüütin tuotannossa jo neuvostoajalta saakka. Nostettakoon tähän esimerkiksi vaikka nuoruusmuistelma Teateid surmast (Ilmoituksia kuolemasta) kokoelmasta Teateid põrgust (Ilmoituksia helvetistä, 1990). Vaikka se kuuluukin sarjaan virolaisten kirjailijoiden irvailuja Stalinin poismenon johdosta, sen perusteella ei suinkaan pidä luulla, että tekijä pilailisi aiheella aina. Muuttuvaisen sävyä tässä mielessä luonnehtisin pohdiskelevan levolliseksi.
Tuntuu jotenkin lohdulliselta ja hivelevältä, että omalla matkallaan Jõerüütia ovat muiden ohella koskettaneet juuri Waltari ja Saarikoski, virolaisille niin tärkeät suomalaiskirjailijat. Suomi ei muutenkaan vaikuta kirjailijalle yhdentekevältä käpykylältä, ja uskon lukijoita kiinnostavan Muuttuvaisen suppeat merkinnät maastamme Jõerüütin suurlähettiläsajalta.
Runsaan 400 sivun päiväkirjaromaanissa kaikki lauseet eivät ole eivätkä voikaan olla yhtä painavia, mutta onneksi tekijä antaa ikään kuin luvan hyppiä joutokäynnin ja kirjan edetessä myös tietyn toiston yli. Vastapainoksi Jõerüüt koukuttaa lukijan aidosti koskettavilla henkilökohtaisilla ja neuvostoaikaan liittyvillä muisteloilla, älyllisillä letkauksilla ja elämän ironian kirjauksilla. Erikseen voi korostaa diplomaattielämän arjen kuvausta sekä Latviaan liittyviä kokemuksia, joita Suomessa ei ole ikinä liikaa. Maa on kai liian lähellä, koska sitä ei tunneta. Tosin tuntemattomuus näkyy vähän nytkin: niistä iänikuisista latvian kielen tarkkeista puuttuu puolet, joskin faktat ovat kohdallaan.
Teosta jaksottavat osaltaan lukuisat ”havainnot”, lukijan avattaviksi tarkoitetut runotärpit, joissa esiintyvät esimerkiksi Saarikoski, Blok ja Rilke. Oikeastaan vastaaviksi havainnoiksi voi tulkita myös lukuisat sitaatit sekä tekijän kirjaansa sirottelemat runot. Leipätekstistä erilleen taitetuissa varsinaisissa havainnoissa kulkee uskollisesti mukana jopa alkukielinen runo. Puolalaisen Adam Zagajewskin ja kulttirunoilija Allen Ginsbergin runojen selityskielenä on tyydytty englantiin, mikä on liian helppo ratkaisu, kun suomennoksia ja suomentajia olisi ollut saatavilla. Estofiilejä ilahduttaa, että runohavaintoihin on saatu yhdestä Juhan Liivin tekstistä uusi ja toimiva käännös.
Suomennoksessa huomioni kiinnittyi vain harvoihin epätarkkuuksiin, joiden listaamisen sijasta on syytä kiittää juohevaa kokonaisuutta. Se välittää mukavasti Jõerüütin persoonallisen äänen.
Hannu Oittinen
Elo 5/2013