Postimees-lehti ja Tänapäev-kustantamo pyysivät viime vuoden alussa virolaisia lähettämään muistojaan neuvostoajasta, erityisesti neuvostoajan arkielämästä. Näitä muisteluksia on nyt koottu kirjaksi Nõukogude aeg ja inimene. Kirjassa korostuu arkipäivä, teos ei ole tutkimus, vaan se perustuu puhtaasti ihmisten omiin muistoihin. Tekijä on jättänyt kirjasta pois kokonaan sellaiset teemat kuin kyyditykset, sotavuodet ja neuvostoajan alkuaikojen terrorin.

Mietin teosta lukiessani, että tällaista kirjaa luetaan varmasti hyvin eri tavoin. Joku etsii ehkä nostalgiaa, joku haluaa tarkastaa minkä merkkistä hammastahnaa silloin olikaan. Minä luin kirjan kuvauksena ajasta, jota en ole koskaan omin silmin nähnyt, mutta josta olen kuullut paljon puhuttavan ja josta olen lukenut paljon. Päällimmäiseksi jäi vilpitön ihmettely, kuinka ihmeessä ihmiset ovat tuolloin yleensä tulleet toimeen? Tämän kysymyksen uskoisin käyvän varmasti monen kirjaa lukevan mielessä. Mutta kuten teoksen toimittanut Enno Tammer esipuheessa toteaa, niin vaan elettiin. Sen verran omituinen, karmaiseva, masentava, ahdistava ja mitä kaikkea muuta tuo aika Viron historiassa on ollut, että sen vaikutus ulottuu vielä kauas.

Menneisyyteen on joskus pakko katsoa, miksei sinne voisi katsoa tästäkin näkökulmasta. Kirja on rakenteeltaan hieman sekava, mutta se lienee tässä tapauksessa ymmärrettävää. Toisaalta erilliset muistelmapalat tuovat kirjaan aivan erityisen henkilökohtaisen, itse koetun ja eletyn sävyn. Musta huumori värittää useita muistoja, jotenkin tuona ahdistavana aikana on ollut pakko selviytyä. Kirja onkin todellinen selviytymistarinoiden kokoelma; oveluus, nokkeluus ja kärsivällisyys ovat olleet tarpeen.

Teos on ollut Virossa varsin suosittu, ja siihen on odotettavissa jatkoa. Kirja päättyy pyyntöön lähettää muisteluksia uusista teemoista: opiskelusta ja koulunkäynnistä, työnteosta, neuvostovirastoista, punapropagandasta ja vastarinnasta. Mielenkiinnolla odotan jatkoa.