Useat haastattelemamme Virosta Suomeen muuttaneiden perheiden lapset tuntevat olevansa kotonaan sekä Virossa että Suomessa. Liikkuminen kahden maan välillä ei kuitenkaan ole lasten mielestä aina ”siistiä”. He kaipaavat yhtä pysyvää asuinpaikkaa ja perheenjäsenten läheisyyttä. Pohdittaessa mahdollista paluuta Viroon, perheitä mietityttävät myös lasten koulunkäyntiin liittyvät kysymykset.

Viro ja Suomi muodostavat aidosti ylirajaisen alueen: kymmenettuhannet ihmiset ylittävät säännöllisesti Suomenlahden, jotkut jopa viikoittain, toiset muutaman kerran vuodessa. Osa heistä tuo perheensä mukanaan, osa matkustaa kahden maan välillä perheen pysyessä paikallaan. Ylirajainen perhe-elämä tuo mukanaan erilaisia haasteita ja on vaativaa perheen kaikille osapuolille, myös lapsille. Alunperin lyhytaikaiseksi tarkoitettu muutto saattaa venähtää vuosien mittaiseksi, ja toisaalta perheissä pohditaan myös mahdollista paluuta.

Koneen säätiön rahoittaman hankkeen Rajojen yli liikkuvat perheet: lasten näkökulmia maahanmuuttoon Euroopassa (2012–2014) puitteissa keskityimme tarkastelemaan ennen kaikkea lasten kokemusta ja ymmärrystä vanhempiensa ja perheidensä ylirajaisesta muuttoliikkeestä Euroopassa, painopisteenämme Euroopan Unionin itäiset reuna-alueet. Tutkimuksessa olemme lähteneet liikkeelle ajatuksesta, että muuttoliike ei vaikuta pelkästään vanhempiensa kanssa edestakaisin matkustaviin tai pysyvämmin muuttaviin lapsiin. Myös sellaisten perheiden arki vaatii hienosäätöä, joissa vain yksi vanhempi matkustaa työn vuoksi kahden maan välillä. Perheenjäsenten välisistä suhteista ja roolijaosta täytyy tällaisissa perheissä neuvotella uudelleen.

Verrattaessa lapsia aikuisiin, heidän nähdään usein sopeutuvan ja oppivan uuden maan kielen helposti, joskus jopa tukien vanhempien sopeutumista. Mutta kuinka alttiita olemme todella kuuntelemaan lasten kokemuksia ja ottamaan ne vakavasti? Olemme Viron ja Suomen väliseen muuttoon kohdistuneessa tutkimuksessamme pyrkineet tavoittamaan lasten omaa näkökulmaa muuttoliikkeeseen osallistuvan havainnoinnin, viidentoista 6–12-vuotiaan virolaisen lapsen haastattelun sekä pienten lasten kanssa piirtämisen kautta. Myös lasten vanhempia on haastateltu, ja lasten ja aikuisten näkökulmat täydentävät analyysissä toisiaan. Kuitenkin yllättävänkin usein lasten mielipide muuttamiseen liittyvistä asioista on erilainen, jopa vastakkainen kuin heidän vanhempiensa. Tutkituista henkilöistä käytämme peitenimiä.

Ihmissuhteiden tärkeys

Lasten haastattelut osoittavat, että ylirajaisessa perhe-elämässä on hauraita kohtia riippumatta perheen sosiaalisesta asemasta. Liikkuminen kahden maan välillä ei ole lasten mielestä aina ”siistiä”: lähes kaikki kertovat kaipaavansa toisesta maasta läheisiä ihmisiä kuten isovanhempia ja sisaruksia, ja usein myös eläimiä, jotka on mielletty perheenjäseniksi. Esimerkiksi 7-vuotias Annabel kertoo ikävöivänsä Virosta koiraa, joka jätettiin mummon luo, koska ”se on niin suuri, ettei mahdu minnekään”.

Muuttoliiketutkimuksessa on usein korostettu yhteydenpidon helpottumista uuden teknologian kehittymisen ja yleistymisen myötä. Lasten haastatteluissa löytyy viitteitä siihen, että perheissä käytetään esimerkiksi Skypeä ja sosiaalista mediaa yhteydenpidossa toisessa maassa asuviin sukulaisiin, mutta virtuaalinen kontakti ei useinkaan pysty korvaamaan läsnäoloa. Yhteydenpitoa vaikeuttaa lisäksi se, että isovanhemmat eivät aina ole aktiivisia uuden tekniikan käyttäjiä, eivätkä lapset välttämättä jaksa päivystää tietokoneen äärellä soittoa odotellen. Kysyessämme Annabelilta (7), ikävöivätkö isovanhemmat heitä, hän vastasi: ”Joo. Kun me lähdemme pois, mummo rupeaa itkemään.” – – ”Soitatko välillä hänelle tai kirjoitatko?” ”Mulla ei ole facebookia. Joskus äiti juttelee [mummon kanssa] Skypessä ja pyytää sitten, että tulisin myös näyttäytymään”.

Toisaalta myös jatkuvassa kahden maan välillä reissaamisessa on huonot puolensa – lapsi ei välttämättä tunne kiinnittyvänsä kunnolla kumpaankaan maahan ja ystävien saanti uudessa kotimaassa vaikeutuu. Tähän viittaavat esim. 6-vuotiaan Lisandran vanhemmat, jotka toteavat lapsen ikävöivän kovasti Viroon, jossa kaikki hänen ystävänsä ovat:
Riina: ”Voin sanoa käsi sydämellä, että olemme vissiin itse tehneet karhunpalveluksen raahatessamme hänet Viroon joka viikonloppu. Jos emme kävisi Virossa, Lisandra olisi varmaan sopeutunut kymmenen kertaa paremmin.”
Peter: ”Niin onkin, täytyy valita puoli, ei voi juosta edestakaisin – – ”
Riina: ”Lapsella ei saisi olla vertailukohtaa, että kummassa on parempi.”

Ystävien tärkeys uuteen ympäristöön sopeutumisessa tai sopeutumattomuudessa on muutenkin tullut esille haastatteluissa. Esimerkiksi 12-vuotias Valter on saanut urheiluharrastuksen kautta suomalaisia ystäviä, kun taas koulussa hän on tekemisissä ennen kaikkea virolaisten kanssa. Nämä kaksi ystäväpiiriä ovat kuitenkin aika erillisiä, kuten tulee ilmi myöhemmin haastattelussa Valterin kertoessa synttäreistään:
”Mulla ei ole kertaakaan ollut, että joku suomalainen olisi tullut mun synttäreille, vain virolaisia. Suomalaisten kanssa olisi niin, että me puhumme viroa ja he eivät ymmärrä mitään. Se ei ole oikein hyvä.”

Kouluikäiset lapset tuntuvat usein olevan hyvin halukkaita sopeutumaan uuteen maahan, mikä heijastanee myös vanhemmilta omaksuttua puhetapaa ja asennetta: on oman tulevaisuuden kannalta tärkeää oppia kieli ja pärjätä.

Vaihtuvat ajatukset paluusta

Jo aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään, etteivät perheenjäsenten intressit maahanmuuttoon ole yhteneväisiä. Myös tässä tutkimuksessa havaitsimme, että aikuisilla oli muuton suhteen hyvinkin ristiriitaisia odotuksia, jotka heijastuivat myös lapsiin. Esimerkiksi isovanhemmat saattavat olla lähtöä vastaan, peläten perheen hajoamista, tai muuttoa saatetaan ajatella ja perustella lapsille väliaikaisena (”kokeillaan nyt sitä yksi vuosi”). Lapsen näkökulmasta vuosi ulkomailla voi kuitenkin vaikuttaa valtavan pitkältä ajalta. Aikuisten taloudellisia syitä painottavat perustelut muuttopäätökselle voivat jäädä lapselle hyvin hämäriksi, jolloin hän saattaa löytää sille itse uskottavampia syitä, kuten 6-vuotias Mihkel: ”Mä tiedän miks me muutettiin. Meidän naapurissa oli vihainen koira jota me kaikki pelättiin”. Alussa lapset saattoivat olla innoissaan muutosta uuteen paikkaan, mutta kaivata myöhemmin – tai Virossa vieraillessaan – takaisin Viroon. Toisaalta lapsella voi omasta mielestään aivan hyvin olla myös useampi koti, kuten Siim (11), toteaa:
”Kotini on Suomessa, mutta kotimaani on Viro.”

Lapset elävät enemmän hetkessä kuin heidän menneisyyttä muistelevat ja tulevaisuutta suunnittelevat vanhempansa. Ylirajaista lapsuutta leimaa tilannekohtaisuus ja arkielämän tämänhetkinen tila ja paikka. Jotkut lapset myös leikittelevät unelmilla, että joskus palaisivat Viroon – vaikkapa isommiksi kasvettuaan. Näin myös Valter, joka oli perheen muuttaessa 9-vuotias, ja joka äitinsä mukaan ajoittain haaveilee ostavansa perheen Viron talon takaisin:
”Alussa oli kaikki hyvin, hän sanoi, että jännää ja kaikkea, niin kuin ympäristön muutos yleensäkin, mutta jonkin ajan kuluttua hän rupesi ikävöimään omaa taloa Virossa – – ja sisaruksiaan hän tietysti ikävöi paljon – – mutta onneksi nykyään on kaikki Skypet ja muut, olemme koko ajan yhteydessä Skypen kautta, joka päivä, että se vähän lievittää ikävää. Se ei ole tietenkään jokapäiväinen ongelma, mutta on hetkiä, jolloin hän sanoo, että kun hän kasvaa suureksi, hän ostaa takaisin sen talon, joka meillä Virossa oli ja silleen. Että sellaisia hetkiä tulee kyllä kun on surullisempi olo. Mutta luonnollisesti kun hän täyttää 18 on hänen oma valintansa, haluaako hän jäädä tänne vai mennä Viroon.”

Unelmista ja paluusuunnitelmista huolimatta on kuitenkin niin, että mitä kauemmin on oltu toisessa maassa, sitä vaikeampaa on palata. Yksi virolaisperheiden (paluu)muuttopäätöksiin ja muuton ajankohtaan suuresti vaikuttavista tekijöistä on Suomen ja Viron erilaiset koulujärjestelmät ja kouluvuoden erilainen ajoittuminen.

Erilaisten koulujärjestelmien ja ystäväpiirien välissä sukkuloiminen on lapsille haastavaa. Vanhemmat kertovat Suomeen tulosta ja virolaiseen kouluun paluusta 14-vuotiaan tyttärensä näkökulmasta:
Katrin: ”[Tyttäremme] oli alussa Suomeen tuloa vastaan, oli masentunut. Hän tuli Suomeen seitsemännelle luokalle, ja oli juuri sellaisessa iässä, että oli ystävät ja tuttavat, jotka jäivät Viroon.”
Kaur: ”Mutta hän löysi myös itselleen nopeasti ystäviä, sitten ei ollut ongelmaa.”
Katrin: ”– – takaisinmeno Viroon oli pikemminkin vaikeaa, hän piti aktiivisesti yhteyttä luokkakavereihinsa Suomessa.”
Kaur: ”Hän meni Virossa siihen kouluun, jossa olivat kaikki treenikaverit, mutta hänelle oli se hankalaa, Viron koulujärjestelmä vaan on paljon intensiivisempi ja vaikeampi. Hän itse pelkäsi, ettei enää pärjää.”

Paikat voivat saada erilaisia merkityksiä eri konteksteissa ja suhde niihin muuttua ajan myötä. Tutkimuksemme perusteella paikat ovat lapsille merkityksellisiä ennen kaikkea niihin liittyvien läheisten ihmissuhteiden – sekä lähisukulaisten että ystävien – ja myös kotieläinten vuoksi. Perheiden yhteenkuuluvuus ja sen ylläpitoon liittyvät haasteet sekä hoivan muodot ovat jatkossa hedelmällisiä lähtökohtia ylirajaisten perheiden tutkimisessa. Jatkamme tutkimusta aiheesta hankkeessa Eriarvoisuus liikkeessä: Ylirajaiset perheet Virossa ja Suomessa (Koneen säätiö, 2016–2018) keskittyen Viron ja Suomen väliseen muuttoliikkeeseen ja pendelöintiin liittyvään eriarvoisuuteen eri perheenjäsenten näkökulmasta. Kyseessä on yhteistyöhanke, jossa on tutkijoiden lisäksi mukana myös journalisti sekä virolaisia eri alojen taiteilijoita.