Kirjailija Suvi Ratisen kolmannen romaanin aiheena on kirjailija Aino Krohn-Kallaksen (1878–1956) elämän viimeinen vaihe, jolloin hän joutui lähtemään Tallinnan kodistaan pakolaiseksi Ruotsiin vuonna 1944, kun Neuvostoliitto miehitti Viron. Vuonna 1953 Aino Kallas sai takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt avioituessaan vuonna 1900 virolaisen kansatieteilijän, myöhemmin diplomaatin tehtävissä toimineen Oskar Kallaksen kanssa. Vuonna 1954 Aino Kallas palasi pysyvästi Suomeen ja asettui asumaan viimeiseen kotiinsa Helsingissä Merikadulla sijainneeseen Säde-hoitokotiin. Hän kuoli 78-vuotiaana kotonaan marraskuussa 1956.

Ratinen kuvaa Aino Kallaksen elämää Tukholmassa, jonne hän ja puoliso Oskar sekä tytär Virve Päss kahden lapsensa Suomen kautta pakenivat. Kotimaan menettäminen merkitsi myös omaisuuden ja omien arkistojen jäämistä Viroon. Suomeen he eivät voineet jäädä, koska Neuvostoliitto piti virolaisia omina kansalaisinaan ja vaati heidän palauttamistaan. Oskar Kallas kuoli vuoden 1946 alussa, minkä jälkeen Aino asui yhdessä Virve-tyttären perheen kanssa. Virven puoliso Viktor Päss oli joutunut Neuvostoliiton käsiin.

Ruotsi tarjosi turvapaikan, mutta elämä pakolaisena ei ollut helppoa. Tukholmassa oli kova asuntopula, ja perhe joutui muuttamaan osoitteesta toiseen ennen kuin hieman sattumankaupalla järjestyi pysyvämpi koti uudelta asuinalueelta. Virve huolsi ja elätti perhettä toimistovirkailijan työllään. Aino sai vähitellen tekijänoikeuspalkkioita, kun Otava julkaisi hänen kaunokirjallisten teostensa lisäksi myös päiväkirjat. Ruotsissa Kallakset muiden pakolaisten tapaan saivat kuulla elävänsä siivellä, heihin suhtautuminen oli nuivaa ja jopa vihamielistä. Ruotsi ei ollut pakolaisille mansikkapaikka, vaan monella tavalla tyly ja nurjamielinen maa.

Kun lukija tarttuu todellisista henkilöistä kirjoitettuihin kaunokirjoihin, hänelle herää usein pelonsekaisia ajatuksia: mahtaako kirjailija onnistua tehtävässään vai lässähtääkö teksti tasapainotteluun faktojen ja fiktion välillä. Olen lukenut Aino Kallaksen teoksia jo 55 vuoden ajan ja olen seurannut hänen tuotantoaan ja elämäänsä koskevaa tutkimustakin vuosikymmenten ajan sekä kulkenut etsimässä hänen jalanjälkiään Virossa. Jo muutaman sivun lukemisen jälkeen minulle oli selvää, että Ratinen onnistuu hyvin karttamaan sudenkuopat Aino Kallaksesta kirjoittaessaan. Teos lähtee vetämään vahvasti ja kaunokirjallisen otteen lumovoima pitää otteessaan viimeiselle sivulle. Kerrontaratkaisu, päähenkilöään läheltä seuraava hän -kertoja tavoittaa Aino Kallaksen elämäntuntoja, muistoja ja arkielämän sujumista ja sen ongelmia. Ratinen onnistuu taivuttamaan päiväkirjojen, muistelmateosten sekä kirjeiden antaman tiedon taiteellisesti korkeatasoiseen muotoon. Teoksen tekstuurissa näkyy kirjailijan perehtyneisyys myös Aino Kallasta koskevaan tutkimukseen.

Ratinen luo teokseensa omaperäisen tyylin ja lyyrisen poljennon, jolla hän tavoittaa Aino Kallaksen sisäisen maailman niissä ulkoisissa olosuhteissa, joihin hän pakolaisena joutuu. Teoksen kertoja eläytyy Ainon kokemuksiin. Asunto-, raha- ja terveyshuolien sekä ajoittain vaikeiksi kiertyvien ihmissuhteiden ja sosiaalisten paineiden ristivedossa eläminen on raskasta ja uuvuttavaa vanhuusikää elävälle kirjailijalle. Aino löytää vaikeissa ja jännitteisissä tilanteissa lohtua elämänsä muistelemisesta, mitä Ratinen kuvaa harkituilla takautumilla elämänkaaren eri vaiheisiin. Toinen suuri lohduttava tekijä Ainon elämässä on kirjoittamistyö, mitä hän suorastaan vimmaisesti lähes päivittäin harjoittaa, ja teoksia syntyykin runsaasti pakolaisvuosina.

Romaanin suurena ansiona pidän sitä, että Ratinen kiinnittää kuvauksensa Aino Kallaksen pakolaisuudesta paitsi elämään ja sen ehtoihin Ruotsissa, myös sotienjälkeisen Suomen poliittis-hallinnolliseen tilanteeseen. Se tarkoitti valvontakomission määräysten mukaista virolaisten ja inkeriläisten karkottamista Suomesta Neuvostoliittoon. Kirjailija on tehnyt runsaasti taustatyötä selvittäessään Suomen hallitusten toimintaa. Asiat olivat siinä määrin arkoja ja jopa vaarallisia, että Aino kirjoitti niistä vain niukasti päiväkirjaansa ja kirjeisiinsä, vaikka ne herättivät jokapäiväistä murhetta ja pelkoa. Näiden asioiden esiin tuominen merkitsee uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia Aino Kallaksen elämään.

Ratisen teos kuvaa Aino Kallaksen kokemaa suurta elämänkäännettä. Virosta Ruotsiin paetessaan hän oli 66-vuotias. Ainon elämä rauhallisista eläkepäivistä Oskar-puolison kanssa Tallinnan kodissa muuttui raastavaksi pakolaisuudeksi Tukholmassa. Hänen vanhuusiällään kokemaansa todellisuutta Suvi Ratinen kuvaa mielestäni koskettavasti ja herkästi, ilmaisuvoimaisella kielellä ja vahvalla kaunokirjallisella taidolla.