Aika ajoin olen pohtinut, kuinka toimintakykyisinä olisimme heränneet punaisesta yöstä, ellei kollektiivista tietoisuuttamme olisi puolen vuosisadan ajan ruokittu kauniilla muistolla 1930-luvun Virosta. Lyhyt itsenäisyysaika oli monille pitkän historiamme apoteoosi, ja myöhemmin seuranneita kauheuksia vasten se on peilautunut todellisena kulta-aikana. Viron jälleenitsenäistyttyä ei ollut vaikea ennustaa, että ennemmin tai myöhemmin illuusio tullaan murskaamaan, ihannekuva julistamaan itsepetokseksi.

Joka kerta kun historiaa mytologisoidaan, se saa piirteitä, jotka ovat vähän jos lainkaan kosketuksissa todellisuuden kanssa. Maailmansotien välissä eläneiden vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemusten ja käsitysten välityksellä piirtynyt siloinen kuva ei voinut vastata monitahoista todellisuutta. Lisäksi useiden vuonna 1939 tehtyjen kohtalokkaiden päätösten taustat olivat vielä jokin aika sitten suurelta osin hämärän peitossa jopa historiantutkijoille.

Nyt tiedämme huomattavasti enemmän kylmiä faktoja: kuka teki tai jätti tekemättä mitäkin, miksi tietyt poliitikot päättivät näin eivätkä noin. Ja tietenkin tunnemme myös seuraukset. Se ahdistaa – yhä edelleen. Veriuhrein lunastetusta vapaudesta luovuttiin ilmaan laukauksen laukausta. Ketkä pakottivat kansan alistumaan? Arkajalkaiset luopiot! He ovat syypäitä virolaisten ylle langetettuun kollaboraatiohäpeään.

Minua ällistyttää moniin eri yhteiskuntaryhmiin iskenyt syyllisten etsimisen vimma. Kaikki, mitä kolmikymmenluvulla tehtiin, nähdään nykyään tyhmyyden ylistyksenä tai valtaklikkien arviointivirheinä. Tuolloisen valtiojohdon – esimerkiksi Pätsin, Laidonerin, Eenpalun, Uluotsin, Selterin ja Piipin – esittäminen vähä-älyisinä mutta paatuneina roistoina tuottaa omituista mielihyvää. Eräät historioitsijat antavat jopa ymmärtää, että Viron vapaaehtoinen luovuttaminen tai myyminen Neuvostoliitolle oli erään poliittisen valtaryhmän pitkään hautoma suunnitelma, joka voitiin viimein toteuttaa Stalinin ja Hitlerin sopimuksen ansiosta. Ihmiset, jotka eivät ole vaivautuneet ottamaan vähääkään selvää, mitä Virossa ja Euroopassa tuolloin tapahtui, leikittelevät huoletta sanoilla diktatuuri, demokratian hävittäminen, petos ja häpeällinen alistuminen.

Heilurin täytyy ilmeisesti käydä myös tässä toisessa äärilaidassa. Korostan silti, että ruusunpunaisten linssien vaihtaminen sysimustiin ei auta meitä ymmärtämään ristiriitaista historiaamme. Se ei liioin lievennä kansalaisiin kerrostunutta hämmennystä ja tuskaa. Historian ruumiinavausta ei voida tehdä ilman kriittistä näkökulmaa. Mutta, hyvät ihmiset, Viro ei silti ollut toisen maailmansodan alla poliittisesti, taloudellisesti tai kulttuurillisesti epäonnistunut maa. Tämän vahvistavat sekä kuivat tilastotiedot että käytännön vertailu muihin maihin.

Mikä tärkeintä, myös kansan suuri enemmistö oli saavutettuun olotilaan tyytyväinen. Luonnollisesti Virossa napistiin ja toivottiin yhteiskunnalta lisää demokraattisuutta, läpinäkyvyyttä, oikeudenmukaisuutta. Mutta diktatuuria maassa ei ollut. Poliittisia vastustajia ei viety saunan taakse eikä lähetetty keskitysleirille, vaan armahdettiin. Tuomioistuimet säilyttivät riippumattomuutensa, ihmiset saivat liikkua vapaasti. Poliittista toimintaa oli valitettavasti rajoitettu, muttei kuitenkaan vaiennettu. Lehdistöä sensuroitiin (ennen muuta ulkomaiden lähetystöjen painostuksesta), mutta vain tietyiltä osin; tuolloisen tiedonvälityksen monipuolisuus yllättää tänä päivänäkin. Perustuslaki toimi ja sen kanssa ristiriidassa olleet vuonna 1940 annetut säädökset (mukaan lukien presidentin dekreetit) on voitu julistaa mitättömiksi.

Tuolloinen Viro ei ollut ihannevaltio. Mutta mitkä Euroopan valtioista täyttivät 1930-luvun lopulla demokratian kriteerit? Suomi ja muut Pohjoismaat, Sveitsi, Tšekkoslovakia, Irlantikin. Iso-Britannia, Ranska, Alankomaat ja Belgia voidaan pienin varauksin (esimerkiksi Ranskassa naisilla ei ollut äänioikeutta) hyväksyä joukkoon, jos asiaa tarkastellaan vain emämaan kannalta; kaikki neljä olivat kuitenkin pesunkestäviä siirtomaaimperiumeja.

Entä muu Eurooppa? Kahden suurimman kansan eli venäläisten ja saksalaisten tapaus ei selittelyjä kaipaa. Neuvostoliitossa ja Saksassa oli helvetti irti, molemmissa maissa surmattiin ensin joukoittain omia kansalaisia, pian miljoonittain muitakin. Itä-, Keski- ja Etelä-Euroopassa oli monia eriasteisia diktatuureja ja autokratioita. Emme pääse yli emmekä ympäri siitä tosiasiasta, että kolme neljäsosaa vanhasta maailmasta oli suursodan kynnyksellä ajautunut hyvin kauas demokraattisesta valtiojärjestyksestä. Lohdutukseksi voimme todeta, että Viro lukeutui tuolloisten autokraattisten hallintojen maltilliseen siipeen.

Usein kuulee väitettävän, että suomalaiset tarttuivat aseisiin ja pelastivat maansa itsenäisyyden, koska Suomi oli demokratia. Poliitikkojen suusta kuultuna väitteen voi vielä jotenkin ymmärtää, mutta historiantutkijoiden täytyisi pidättäytyä näin karkeasta yleistyksestä, joka on helppo kyseenalaistaa. Diktaattori Salazarin Portugalia ja diktaattori Francon Espanjaa ei vedetty mukaan maailmansotaan. Korruptoitunut Romania luopui ”sopimuksen” nojalla Bessarabiasta ja pysyi itsenäisenä sekä sodan aikana että sen jälkeen. Demokraattiset Itävalta ja Tšekkoslovakia, Tanska ja Norja, Alankomaat, Belgia ja Ranska sen sijaan miehitettiin; aseelliseen vastarintaan oman armeijansa turvin nousivat näistä ainoastaan Norja ja Ranska.

Nykyään tiedämme kansankomissaari Kliment Vorošilovin vaatineen 26.9.1939 antamassaan määräyksessä, että Neuvostoliiton maa- ja merivoimien oli oltava valmiudessa Viroon hyökkäämistä varten samaisen syyskuun lopussa. Poliittinen johtomme oli vaikean dilemman edessä. Pitäisikö kansa viedä sotaan, joka tulisi varmasti päättymään antautumiseen ehdoitta, suureen kaatuneiden määrään, kymmenien tuhansien eloon jääneiden sotilaiden joutumiseen venäläisille vankileireille, koko kansaan kohdistuviin rankaisutoimenpiteisiin – kostoksi uskalluksesta uhmata Kremlin psykopaattia? Vai pitäisikö umpikujaan ajautuneessa tilanteessa vielä etsiä jotain pehmeämpää ratkaisua, joka – valitettavasti – merkitsisi väen väkisin myös kuonokopan laittamista omaan päähän?

Tuolloin tehty valinta kalvaa yhä edelleen virolaisten omanarvontuntoa. Traumatisoitunut psyyke haluaa tehdä historiallisista tosiasioista moralisoivia tuomiolauselmia.