Tõnu Õnnepalu

Pariis

EKSA, 2019

Pariis -teoksen kansi

Tõnu Õnnepalun uusin, tämän vuoden maaliskuussa ilmestynyt teos Pariis vie lukijansa yhdeksi kesäkuukaudeksi eurooppalaiseen suurkaupunkiin, Pariisiin. Kirjoittajalle entuudestaan tuttuun, tärkeään ja rakkaaseen paikkaan. Kirjan alaotsikko Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin antaa ymmärtää, että tuolloin tapahtui kirjoittajan elämässä jotakin tärkeää, johon on suorastaan pakko palata.

Paluu Pariisiin merkitsee paluuta muistoihin, aikaan jolloin pitkäksi venynyt lapsuus päättyi ja alkoi elämä, kodin, oman paikan ja itsensä etsiminen – ajoittainen löytyminenkin. Uuden kirjan ilmestyminen merkitsee kirjailijalle myös uutta aluevaltausta. Takakannen teksti kertoo, että kyseessä on trilogian, alaotsikoltaan Mujal kodus, ensimmäinen osa. Toinen osa vie aikanaan Kanadan pihkantuoksuisiin metsiin ja kolmas pienelle merensaarelle. Tekstin mukaan kyse ei ole matkakirjoista, paremminkin ne ovat tiettyihin paikkoihin sijoittuvia maailman ja oman itsensä tutkailun, kenties myös kodinetsimisen kirjoja. Mutta missä on ihmisen koti?

Ystävän perhe matkustaa kuukaudeksi ”pakolliselle” kesälomalle, ja perheen Rita-kissalle tarvitaan tuoksi ajaksi kaitsija. Siinäpä mainio tilaisuus ottaa kuukaudeksi kissavahdin pesti! Õnnepaluhan kertoo useassa kirjassaan halunneensa oikean, itsenäisen, kellokortittoman työn, vaikkapa puutarhurin, metsävahdin, satamavahdin, majakanvartijan… Tämäkään työ ei ole kokopäiväinen ja sitova, ehkäpä vain muutaman hetken velvollisuus huolehtia ruokakupin täytöstä ja kissanhiekan seulomisesta. Loppupäivän voi omistautua Pariisille, muistoille, kirjoittamiselle… Tärkein syy tulla kaupunkiin on kuitenkin halu etsiä ja löytää oma nuori itsensä. Oikeastaan nuoren itsensä etsintä kääntyy oman nuoruuden hyvästelyksi. Kaksikymmentäviisi vuotta on kulunut, monia asioita, omaa itseäänkin, katsoo nyt toisin, monet asiat ovat muuttuneet: pohjoisafrikkalaisten mauste- ja hedelmäpuodit ovat hävinneet, tilalle tulleet supermarkettien pienemmät sivuliikkeet, sanomalehti- ja postikorttikioskit katoamaisillaan, lempielokuvateatteri suljettu, nuoruuden tärkeät kirjat löytyvät sentään vielä 30 eurosentin tarjouslaatikosta eikä alennusmyynnistä ostettujen tuttujen äänilevyjen kuuntelukaan saa enää aikaan nostalgista tunnetta, enemmän musiikkia korville on kadun hälinään sekoittuva naapuritalon avoimesta ikkunasta kantautuva soitto, hämäräperäiset puistot ovat siistiytyneet nuorison ajanviettopaikoiksi… Erityisen, suorastaan symbolisen merkityksen saavat kirjassa usein toistuvat sympaattiset ja inhimilliset kuvaukset vanhuksista ja kodittomista (maahanmuuttajista tai pakolaisista ei juuri puhuta), kaduilla elävistä ja nukkuvista ihmisistä. Missä on ihmisen koti? Sielläkö missä on turvalliset seinät, rakkaat ihmiset, onni ja rauha, vaiko omassa itsessä, yksinolossa, rauhattomuudessa, jatkuvassa muutoksessa, suurkaupungin anonymiteetin kätköissä?

Tõnu Õnnepalua on luonnehdittu Viron eurooppalaisimmaksi kirjailijaksi, ja sitä hän eittämättä on. Edellisen, kaksiosaisen Valede kataloog – Inglise aed -teoksen toinen osa sijoittuu Englantiin, lähinnä Lontooseen ja erityisesti Windsoriin, mutta laajenee käsittelemään maailman suuria aatteita, uskontoja, poliittiisia ja taloudellisia kysymyksiä ja kehtyslinjoja. Pariis sitä vastoin on tiukasti yhteen ja samaan suurkaupunkiin sijoitettu teos. Ja siinä mielessä ilahduttava ja virkistävä, ettei siinä esitellä ainoatakaan nähtävyyttä, jonka kaikkialle vyöryvät turistilaumat haluavat viedä mukanaan matkapuhelimissaan ja levittää erilaisilla jakoalustoilla ympäri maailman tässä ja nyt. Kirja on jalankulkijan, polkupyöräilijan, puistossa ja Seinen rannalla istujan näkökulma. Kulkijan, joka voisi käydä tavallisesta ranskalaisesta, ja osin käykin, mutta hänen katseensa on usein tarkempi ja terävämpi kuin ”alkuasukkaan”, jonka katse ei enää huomaa ympäröivää maailmaa samoin kuin ajoittainen kulkija.

Tõnu Õnnepalu on käyttänyt teostensa rakenteellisena muotona mm. päiväkirjaa tai kirjeromaania. Pariis on lähtölaskennanomainen (vielä 30 päivää, vielä 29 päivää…) päiväkirja alkaen kissavahdiksi ryhtymisestä ja päättyen kolmekymmentä päivää myöhemmin tapahtuvaan poislähtöön, edessä uusi matka, uusi alku: Aika, minun aikani täällä päättyy, ja näin on hyvä. Matka jatkuu, hiukkasen pelottaa, kuten aina kohti tuntematonta mentäessä, mutta sydän on kevyt ja tyhjä. Niin kuin pitääkin, näin syksyn tullessa. Kirjoittajan itsensä lisäksi tässä kirjassa puhuu suurkaupunki. Kertojan kieli on nautittavaa, se tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden tutustua yhden ihmisen yksityiseen maailmaan, mutta samalla myös suurkaupungin sieluun ja sen myötä hetkenomaisesti tavoittaa elämän hymyily, joka piilee jokaisessa meissä itsessämme. Tietysti väliin mahtuvat myös Õnnepalulle tyypilliset mieltä hellivät tuokiokuvat: sorsapoikueen keinunta Seinen aalloilla, sepelkyyhkyjen kujerrus, iltataivaat, suurkaupungin helteiset päivät, hetkeksi viilenevät yöt ja sunnuntaiaamun rauha.

Mutta se etsitty nuoruus? Senhän voi saada hetkeksi takaisin monella tapaa ja monessakin paikassa, vaikkapa kuunnellessaan Karmeliittojen kadun syyrialaisen kirkon penkissä Bachin sellosarjaa (Bach´s Six Solo Cello Suites): Mieleeni muistui kaikki, ensimmäisestä jousenvedosta alkaen, tämä ensimmäisen sarjan preludihan on kuultu satoja kertoja! En tiennytkään, mutta nuori mies, sellisti Thomas kertoi, yleisön valistamistarkoituksessa, että jokaisen noista sarjoista on ajateltu kuvaavan tiettyä aikaa ihmisen elämässä. Ensimmäinen on lapsuus, toinen nuoruus, kolmas aikuisuus, neljäs vanhuus, viides kuolema ja kuudes ylösnousemus. Hän soitti ensimmäisen, kolmannen ja kuudennen. Suljin silmäni ja olin jälleen siellä. Omissa paikoissani, omassa paikassa, kaikissa niissä vuosissa, kaikkien niiden ihmisten seurassa. Kuinka paljon sieltä kulkikaan ihmisiä, suljettujen silmäluomieni takaa! Taas kerran. Ihmisiä ja iltoja ja vuodenaikoja ja kaipauksia ja suruja ja sitä sammumatonta toivoa, mitä ihmiselo tuottaa, silloin kun se kukkii, niin kuin kukat kukkiessaan tuottavat siitepölyä ja nektaria.

Jouko Väisänen

Elo 3/2019