Ramo Teder eli taiteilijanimeltään Pastacas on parinkymmenen vuoden ajan kerännyt kriitikoilta tunnustusta omaleimaisella elektronisella musiikillaan, mutta suurempi yleisö tuntee hänet todennäköisemmin Puuluup-duosta. Pastacasin ja Marko Veissonin yhtyeen tyylilaji on esimerkiksi Wikipedia-verkkotietosanakirjan mukaan neozombiepostfolk. Kuka sanoi, että musiikkimaailmassa ei enää keksitä mitään uutta?

Kodintarpeiston turvin muusikoksi

1990-luvun uudelleen itsenäistynyt Viro ei vielä ollut kivunnut viiden rikkaimman maan joukkoon ja päivittäinen toimeentulo perustui pitkälti ihmisten kekseliäisyyteen. Sama koski musiikin tekemistä. Musisointia aloitelleen Pastacasin keinot olivat kuin Niksi-Pirkasta kerättyjä. Elektronisen musiikin harrastaminen ei ollut 90-luvun alkuvuosien Virossa mitenkään tavallista ja käyttöön oli otettava kaikki vähäiset kotoa löytyneet välineet, joilla äänet – oma ääni mukaan lukien – saatiin sekoitettua yhteen. Lopputulos ei ehkä tehnyt välitöntä vaikutusta, mutta kaksi vuotta sitten Eesti Ekspressin musiikkiarviossa Pastacasia luonnehdittiin esiintyjäksi, joka on tehnyt ” suusta tulvivasta improvisoidusta irrallisten tavujen vyörystä uran ja taidemuodon”. Ei mitenkään vähäpätöisesti sanottu miehestä, joka myöntää edelleen tekevänsä musiikkia käyttäen pääasiassa Windows XP -käyttöjärjestelmää ja kolmea sadan euron arvoista mikrofonia.

Pastacas itse selvittää Eesti Ekspressin määrittelemän taidemuodon taustoja hieman vaatimattomammin: ”Kun pienenä kuuntelin englanninkielistä musiikkia, en ymmärtänyt siitä mitään. Muodostin kuulemistani äänteistä omassa päässäni mielikuvitusleikin, josta puolestaan syntyi aivan toisenlaista musiikkia. Itse asiassa en edes pidä teksteistä, joissa on selkeä verbaalinen viesti, minusta ne tuntuvat jotenkin tylsiltä.”

Kuulostaa vallan mahtavalta. Ja samalla myös vähän surulliselta, kun haluaisi pysyä omana itsenään, mutta haluaisi myös rahaa. Hyvän musiikin tekemisestä taas ei aina makseta rahaa.

”Ilman muuta tekisin vain mielelläni kaikessa rauhassa musiikkia ja maalaisin tauluja, kukapa niin ei tekisi, mutta valitettavasti en tule sillä toimeen”, hän toteaa. ”Niinpä olen Suomeen muutettuani tehnyt kaikkia mahdollisia töitä. Olen työskennellyt vuosikymmeniä kirjanpainossa, ollut aputyömies, jopa opettaja ja varmaan vielä joku muukin. Nyt Puuluupin myötä olen saanut ensimmäistä kertaa varteenotettavia palkkioita musiikista, mutta eivät nekään summat valitettavasti kata edes matkakuluja. Hulluinta on se, että olen tällä hetkellä työtön, mutta minulla ei ole koskaan aiemmin ollut sellaisia tuloja kuin nyt. Tällaista vakautta ei ole minun elämässäni ollut ikinä! Suuret kiitokset tietysti Suomen valtiolle tästä hyvästä!”

Epäilyttävä mies piirustuslehtiöineen

Pastacas on parin vuosikymmenen ajan pendelöinyt tiiviisti Suomen ja Viron väliä, mutta vakinainen asuinpaikka on ollut pääosin Etelä-Suomessa. Suomi jätti kuitenkin jälkensä musiikista kiinnostuneeseen viljandilaispoikaan jo paljon aiemmin.

”Kun olin lapsi ja kävimme Tallinnassa perhetuttujen luona kylässä, aloin aina ensimmäiseksi katsoa Suomen televisiota. Yritin jopa nauhoittaa kaiken, mitä kuulin televisiosta. Noin 14-vuotiaana onnistuin jotenkin kytkemään kasettinauhurin televisioon ja nauhoittamaan monta hienoa rock-konserttia. Samoihin aikoihin yritimme isän kanssa rakentaa Viljandissa kotitalon katolle antennia Suomen aallonpituuksille. Hilasimme suuren alumiinirunkoisen hökötyksen katolle ja eräänä kuulaana kesäyönä taisimme peräti nähdä vääntyilevän negatiivikuvan, joka oli aivan kuin Suomesta tullut.”

Suomen kieltä Pastacas ei tästä televisiolähetyksestä oppinut, vaan kielitaito tarttui vasta parin ensimmäisen Suomessa asutun vuoden aikana. Ensimmäisten kielituntien antajia olivat tosin suomalaiset rajavartijat ja tullivirkailijat, eivätkä harjoitukset heidän kanssaan olleet järin miellyttäviä. Useita kertoja Pastacasia uhkasi käännytys rajalta, sillä hänellä ei ollut esittää Suomessa oleskeluun tarvittavia rahavaroja. Pastacasin repun sisältö opittiin tuntemaan tullissa varsin hyvin. Tullitarkastajat näkivät nokkahuiluja, Komeet-karamelleja, kermaviiliä, lyijy- ja kuulakärkikyniä, piirustuslehtiöitä, kasetteja, akryylivärejä, mustia sukkia ja kirjoja useammin kuin kerran. Pastacas ilmoitti, että luovan alan ihmisenä hän vastustaa kaikenlaista rikollisuutta, mutta tämä ei varsinaisesti hillinnyt tarkastajien uteliaisuutta. Joskus kävi niinkin, että tarkastaja kiersi valkean maalipurkin auki ja nuuhki sen sisältöä. Onneksi tämä leikki kuitenkin loppui kymmenkunta vuotta sitten.

Kaksikielisyyden ilot

Suomeen muuton jälkeen Pastacasin koti oli aluksi suomenkielinen, myöhemmin kaksikielinen. ”Rakas suomalainen vaimoni Piia Lehti, jonka kanssa pidin yhtä vuodesta 1996, poistui tästä maailmasta alkuvuodesta 2017 syövän nujertamana. Hänen kanssaan puhuimme aina suomea, paitsi riidellessä. Silloin puhuin jostain syystä viroa. Meillä on yksi yhteinen lapsi ja Etiopiasta adoptoitu lapsi, joiden kanssa yritän puhua viroa. He vastaavat minulle pääsääntöisesti suomeksi ja jossain vaiheessa havaitsen itsekin puhuvani suomea. Toisin sanoen meillä kotona puhutaan lähinnä viron ja suomen sekoitusta. Uusi vaimoni on virolainen. Meillä on pieni lapsi enkä tätä nykyä aina tiedä, mitä tälle kielten sekamelskalle pitäisi tehdä.”

Vaikka Pastacas on asunut suuren osan elämästään Suomessa, kotipaikkanaan hän pitää yhä edelleen Viljandimaata. ”Se merkitsee minulle todella paljon! Viime aikoina olen ollut Puuluupin keikkojen takia melko paljon Virossa ja viettänyt aikaa myös Viljandissa. Olen ajanut Teijo–Tartto–Viljandi-väliä sen verran tiuhaan, että kilometrejä on kertynyt varmasti enemmän kuin keskivertovirolaiselle tai -suomalaiselle, siihen kai rahanikin enimmäkseen hupenevat. Mutta Viljandi… Viljandi on kesällä todella mukava kaupunki, jotenkin niin rauhallinen, mutta kuitenkin siellä on myös festivaaleja ja kahviloita. Ja Suomea tunnen itse asiassa edelleen todella vähän. Turun saaristo on ihmeellisen kaunis kallioineen ja rantoineen. Suomessa on loputtoman paljon kauniita järviä, mutta minä olen enemmän kaupunki-ihminen ja mukavin kaupunki on Tampere! Pidän kyllä kovasti myös Helsingin vanhoista kivi- ja puukaupunginosista.”

Suomennos Petteri Aarnos
8. marraskuuta 2018


Riho Laurisaar

Riho Laurisaar

Riho Laurisaar on Tampereella asuva toimittaja. Saame tuttavaks -sarjassa Riho esittelee Suomessa asuvia virolaisia heidän työnsä kautta.

Lue myös


Kirjallisuus
Kari Sallamaa

Sata vuotta etnofuturismia

Etnofuturismi ei sinänsä ole satavuotias, mutta sen juuria voi johtaa vuosisadan taakse päin, Viron itsenäistymisen tienoille. Mutta itse etnofuturismi käsitteenä ja ilmiönä syntyi Viron laulavan vallankumouksen…
Lue

Martin markkinat 2018: Peipsimaa ja Vooremaa
Irina Külmoja

Peipsimaan vanhauskoiset

Peipsijärven rantaa myöten matkatessa silmien eteen avautuu eräällä hetkellä varsin epätavallinen näkymä: peltotilkkujen ja metsiköiden lomassa harvakseltaan seisovien maalaistalojen sijaan vastassa onkin…
Lue

Martin markkinat 2018: Peipsimaa ja Vooremaa
Sirpa Pääkkönen

Sipulikyliä, linnoja ja luonnonsuojelualueita

Peipsijärven rantoja pitkin liikkuessa tuntuu siltä kuin siirtyisi ajassa taaksepäin. Järven rantaa reunustavat pienet rauhalliset kalastajakylät, metsät, rantakivet, hiekkadyynit ja suot. Järvi siintää…
Lue