Jaan Kaplinski

Piirpääsukese Euroopa. Baikalist Assoorideni.

Hea lugu, 2020

Piirpääsukese Euroopa. Baikalist Assoorideni. -teoksen kansi

Jaan Kaplinski tunnetaan meillä runoilijana, ja myös hänen hienoa proosaansa on suomennettu. Tämä uusi teos on matkakirja – jo hänen kolmantensa.

Hyvät matkakirjat ovat löytöretkiä meille tuntemattomiin kaukaisiin maihin ja maisemiin, oikein hyvät matkakirjat retkiä myös kirjoittajansa omiin mielenmaisemiin. Kaplinski tilittää nyt paljon tämänhetkisiä tuntojaan. Niissä näkyvät voimien ehtyminen, ja esille nousee myös vanhenevan maailmanmatkaajan surumielinen kysymys: ehdinkö tänne enää toista kertaa, tai tuonne vielä kauemmaksi koskaan?

Luku luvulta edetään Euroopan maasta toiseen, ja paljon on runoilija maailmaa nähnyt. Matkustamaan hän tosin pääsi vasta lähes viisikymmenvuotiaana, sitä ennen kotoisten rajojen sisällä pysymisestä pitivät huolen neuvostoviranomaiset. Viime vuosina hän ja puoliso, kirjailija Tiia Toomet, ovat yhä useammin viettäneet terveyssyistä talvikauden Portugalissa tai Kreikassa. Aiemmin suuri osa matkalle lähdöistä tapahtui eri kulttuuritahojen kutsusta.

Kaplinskihan koki suuren kansainvälisen läpimurron runoilijana samoihin aikoihin kuin Jaan Kross prosaistina, ja hän oli vuosien ajan varteenotettava Nobel-ehdokas. Niinpä hänelle sateli kutsuja runoiltoihin, kirjailijaseminaareihin ja ajankohtaiskeskusteluihin. Kaikkeen tähän hän on suhtautunut erikoisen kaksinaisella tavalla.

Aikanaan hieman yllätti se, että toisaalta hän lähti mielellään, toisaalta hän ironisoi tätä suosikin asemaansa nimittelemällä itseään kirjallisuuden ”call-girliksi” – mitä diivailua! Nyt paljon rauhallisemmin hän tunnustaa vain kerta kaikkiaan viihtyvänsä parhaiten kotioloissa, Mutikulla, rakkaudella kunnostetussa vanhassa suuressa maalaistalossa Tarton eteläpuolella. Väliin nuo esiintymismatkojen kuvaukset jäävätkin pintapuolisiksi: lentokenttä, isäntien tarjoama kaupunkikiertoajelu, tutustuminen muutamaan kuuluisaan kollegaan illallisilla, siinä kaikki.

Heti perään tulee tunnustus jollekulle onnistuneelle matkalle ja matkalla nähdylle. Väliin oman silmän havaintoina, useammin selostuksina eri maiden kulttuurihistoriasta, lähdekirjoista luettuna ja syvällisesti omaksuttuna. Kaplinski muistetaan kiinnostuksestaan Kauko-Idän ajatteluun, niinpä nyt on hyvä havaita, että hän on perehtynyt esimerkiksi kristillisen kirkon maailmankuvan eri vaiheisiin, niin läntisen katolisen kuin itäisen ortodoksisen. Hän on hyvin lukenut monialainen intellektuelli.

Itse hän pitää itseään lingvistinä, kielentutkijana, se on aina tullut eri yhteyksissä esille. Nyt hän muun muassa mainitsee harrastaneensa nuorena Walesissa puhuttua kymrin kieltä. Huomioita matkoilla kuulluista eri kielistä ja niiden keskinäisistä vaikutuksista riittää joka maahan ja kieleen. Ei hän silti ylpeile lahjakkuudellaan; espanjalaisia kohdatessaan hän valittaa miten portugali painaa omissa repliikeissä päälle. Siellä hän nimittäin viihtyy paljon paremmin kuin Espanjassa.

Eiköhän tämä kielten kyky liene alkanut jo varhain ja sukeutunut perhetaustasta. Kaplinskin isä oli Tarton yliopiston lehtori, puolalaissyntyinen mutta pienestä pitäen kansainvälinen; hänen vanhempansa olivat asuneet aikansa myös Sveitsissä, niin että Jerzy Kaplinski oli aloittanut koulunkäyntinsä Veveyn kaupungissa Geneve-järven rannalla. Runoilijan äiti Nora oli omaa sukua Raudsepp, hän opiskeli tanssia Berliinissä ja Pariisissa ja opetti sodan jälkeen ranskaa Tartossa. Isän puoleiset juutalaistaustaiset sukulaisuussuhteet tuntuvat kattavan puoli maailmaa, ja äidinkin puolella ehditään kauas:
”Sigrid-täti syntyi virolaisen äidin ja latvialaisen isän tyttärenä Kaukasian Vladikavkazissa, asui sitten vanhempiensa kanssa Saksassa, kunnes perhe muutti Kiinaan, jossa pian syttyi sota. Kun puna-armeija valloitti Mantšurian, Sigrid joutui sotavankileirille Uralille, josta hän vapautui Hruštšovin ja Adenauerin tehtyä sopimuksensa. Sigridin Viktor-veli, joka oli ehtinyt syntyä jo Saksassa, kaatui keväällä 1945 Tšekkoslovakiassa. Silloin hän oli SS:n Totenkopf-divisioonassa.”

Tässä vilistävät muutamassa lauseessa sekä vuosikymmenet että valtakunnat. Mainitsen vain, että virolaisessa sotahistorioinnissa sana Tšehhi põrgu tarkoittaa sodan loppuvaiheen suoranaista helvettiä, johon Saksan puolella taistelleet virolaiset joutuivat.

Takaisin nykyaikaan. Aitoa matkakirjallisuutta Kaplinski kirjoittaa kertoessaan huomioistaan eri kansojen asenteista ja arvoista. Hän kuvaa meitä suomalaisia osuvin havainnoin, onhan hän käynyt täällä usein ja opettanutkin kauden Tampereen yliopistossa. Ruotsi saa toisenlaisen kohtelun: ihmisenä aina ystävällistä ja rauhallista kirjailijaa alkaa ärsyttää siinä määrin, että mieleen tulee Pentti Linkola. Hirmuisten ihmiskunnan karsimista vaativien mielipiteittensä takana Linkola oli, kuten me kaikki tiedämme, mitä ystävällisin keskustelukumppani.

Ystävällinen Kaplinski kiihtyy ruotsalaisesta feminismistä. Ettäkö sanojen han ja hon tilalle pitäisi ottaa joku täysin kielenvastainen hen? Voi herranen aika! Ja muutenkin ruotsalaiset ovat vähän kummallisia.

Juhani Salokannel

Elo 3/2020