Brigitta Davidjantsin toinen isoäiti oli virolainen ja toinen isoisä latvialainen. Isänpuoleinen suku on armenialaisia, mutta ei Armeniasta vaan Azerbaidžanin pääkaupungista Bakusta ja nykyisin Azerbaidžaniin kuuluvasta Vuoristo-Karabahista. Brigitta on syntynyt 1983 Tallinnassa, asunut lapsuudessa venäjänkielisessä Lasnamäen kaupunginosassa, saanut armenialaisen kotikasvatuksen, mutta on nykyisin – monen muun asian ohella – viroksi kirjoittava menestynyt ja tunnustettu kirjailija.

Itseäni Davidjantsin kirjassa kiinnosti eniten juuri tuo armenialaisuus. Hän kertoo lyhyissä tarinoissaan ilmeisen rehellisesti omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Toki tarinoissa mainitaan myös virolainen isoäiti ja latvialainen isoisä, mutta pääosassa ovat Brigittan lisäksi hänen Tallinnan armenialaisessa yhteisössä aktiviisesti toimivat vanhempansa. Bakussa käyneenä minua kiinnostivat myös tarinat Bakun armenialaiskaupunginosasta ennen ja nyt.

Brigitta Davidjants on Viron musiikki- ja teatteriakatemian tutkija, joka on opiskellut myös Jerevanin konservatoriossa Armeniassa, Ankaran yliopistossa Turkissa ja Helsingin yliopistossakin. Vuonna 2016 hän väitteli tohtoriksi Viron musiikki- ja teatteriakatemiassa väitöskirjallaan Armenian national identity construction: from diaspora to music. Davidjants on tutkinut mm. virolaista punkmusiikkia, mutta myös armenialaisia kansanlauluja, marginaalisia identiteettejä, käyttänyt tutkimuksissaan myös feminististä näkökulmaa, kiinnostunut myös sukupuoli- ja seksuaalisuus -näkökulmista.

Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja vielä enemmän lehtiartikkeleita. Brigitta on kääntänyt viroksi armenian, englannin ja venäjän kielestä. Hän on aktiivinen muusikko, joka on musisoinut ainakin kolmessa eri musiikkikollektiivissa.

Kyseessä on hämmästyttävän monipuolisesti lahjakas henkilö. Toivon hartaasti, että hän jatkaa vasta äskettäin löytyneellä kaunokirjallisuuden alalla. Brigitta Davidjantsin tarinakokoelman tekstit eivät ole pitkiä. Hän ei käytä pitkiä lyyrisiä ja polveilevia lauseita. Itse asiassa hänen tekstinsä on varsin tavallista ja helppoa luettavaa, mutta nuo tekstit saivat minut monta kertaa pysähtymään ja miettimään, miten monta erilaista todellisuutta Tallinnassa elää rinnakkain, miten monitahoinen ihmisen tausta voi olla, miten ihmisen sukujuuret, suvun menneisyys näkyy nykypäivän ihmisessä. Ja päädyin taas kerran pohtimaan myös omia siirtokarjalaisia sukujuuriani, isäni suvun edellisten sukupolvien juurettomuutta ja sitä miten tuo kaikki näkyy minussa itsessäni. Kun en ilmeisesti lähivuosina halua matkustaa Viipuriin ja Karjalan kannakselle, niin ehkä matkustankin Bakuun tai Jerevaniin. Tai sitten odotan Brigitta Davidjantsin seuraavaa kirjaa…