Tiit Aleksejevin (s. 1968) toinen romaani Pyhiinvaellus (Palveränd, 2008) sai Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Myös Aleksejevin aikaisemmat kaunokirjalliset tuotokset ovat saaneet huomiota osakseen: ensimmäinen novelli Tartu rahu (1999) sai kulttuurilehti Loomingin ja ensimmäinen romaani Valge kuningriik (2006) Betti Alverin palkinnon.

Palkintoraatien päätöksiin on helppo yhtyä. Aleksejev on kirjailijana lupaavan kiinnostava tuttavuus. Vastikään suomeksi ilmestyneessä teoksessaan hän kirjoittaa elävästi 1090-luvun lopun keskeisistä, koko länsimaista kulttuuria koskettaneista historiallisista tapahtumista Euroopassa ja Lähi-idässä. Yhtymäkohdat nykyhetkeenkin ovat ilmeiset, vaikkei niitä erikseen korostetakaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että aika vähän on ihminen muuttunut aikojen saatossa.

Historiankirjoista tuttu sana ’ristiretki’ otettiin käyttöön vasta pari sataa vuotta Jerusalemiin suuntautuneen ensimmäisen pyhiinvaelluksen jälkeen. ’Pyhiinvaellus’-sanalla haluttiin aikoinaan korostaa osallistujien uskonnollisuutta sekä kärsimyksen ja katumuksen henkeä, vaikka kaikki vaeltajat eivät niitä ihan todesta näyttäneet ottavankaan. Jumalallisesta johdatuksesta käydään matkan edetessä alituista debattia.

’Ristiretki’-sanan jälkiosa on oikeastaan harhaanjohtava. Minkäänlaisesta reippailuhenkisestä piknikistä ei todellakaan ole kysymys. Syöpäläiset, vatsataudit, ankara kuumuus ja vihamieliset paikkakuntalaiset hankaloittavat pyhiinvaeltajien rientoa kohti pyhää kaupunkia ja taistelut ovat brutaaleja yhteenottoja, joista on ritariromantiikka kaukana. Aleksejevin ilmaisuvoimainen kieli loihtii matkantekoon liittyvät näköalat, äänet, hajut, maut ja tunnelmat lukijan ihmeteltäviksi kaikessa vivahteikkuudessaan. Kerronnan rytmi ja havaintojen tiheys vaihtelevat tapahtumien ja romaanin minäkertojan mielialojen mukaan.

Historiantutkijana Aleksejev on tehnyt taustatyönsä hyvin. Ristiretki etenee, kuten aikalaiskronikat ovat kertoneet ja romaanin henkilöinä on todellisia ristiretkeen osallistuneita ylimyksiä. Heidän joukossaan ovat muassa teoksen minäkertojan esimies, Toulousen kreivi ja Provencen rajakreivi Raymond IV ja Bolougnen kreivin poika Godefroy de Bouillon, joka intoutui paavi Urbanuksen puheista Jerusalemin vapautuksesta niin, että möi koko omaisuutensa ja liittyi retkeläisiin. Romaanin lopussa on mainio liitteistö, jossa selvitellään historiallisten tapahtumien taustoja sekä käsitteitä ja ilmaisujen käännöksiä. Vain kartta puuttuu.

Romaanin päähenkilö on itseään Dieteriksi nimittävä minäkertoja, joka muistelee ristiretkikokemuksiaan luostariin vetäytyneenä. Lapsuudestaan ja taustastaan hän ei kerro paljoakaan, osallisuudestaan ensimmäiseen ristiretkeen sitäkin enemmän. Hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan sekä käyttämään aseita osaavien mentoriensa avulla. Kuin kohtalon oikusta hän joutuu tilanteisiin, joissa kulminoituvat ensimmäisen ristiretken käännekohdat. Hän on muun muassa kuuntelemassa Clermontin kirkolliskokouksessa paavin kiihotuspuhetta lähteä vapauttamaan Jerusalemia ja osallistuu keskeisenä tekijänä Antiokian valloituksessa. Hän on peräisin köyhistä oloista, mutta sattumanvaraisilta tuntuvista ansioistaan taistelukentällä hänet palkitaan ritarin arvolla.

Onko Dieter luotettava kertoja vai samanlainen kuin muutkin aikakauden kronikoitsijat, joilla on kirjoituksissaan omat intressit puolustettavanaan? Yhden henkilön asemesta hänessä tuntuu olevan monta persoonaa. Salaperäisessä monikasvoisuudessaan hän tuo mieleen Mika Walterin Sinuhe egyptiläisen. Siinä missä Sinuhe todistaa yhteenkuuluvuuttaan koko ihmiskunnan kanssa kirjoittamalla ”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni”, Dieter toteaa napakasti lukijoita puhutellen: ”Minä olen te.”

Dieter vertautuu myös ruotsalaisen Jan Guilloun Arn Magnussoniin (muun muassa teoksissa Tie Jerusalemiin ja Temppeliherra), joka toimitteli asioitaan Jerusalemin suunnalla vajaat sata vuotta myöhemmin. Samalla tavalla Dieter kehittyy sivullisesta tapahtumien tarkkailijasta keskeiseksi toimijaksi, jolta voi ristiretken edetessä odottaa vaikka minkälaisia urotekoja.

Romaani huipentuu vuoden 1098 kesäkuussa tapahtuneeseen Antiokian valloitukseen mutta jatkoa on luvassa, kuten Dieterin lausumat kirjan viimeiset sanat antavat ymmärtää: ”Katsokaa”, sanon miehille. ”Tuolla päin on Jerusalem.”

Lukija toivoo pääsevänsä jatkamaan matkaa mahdollisimman pian, vaikka sen rasitukset tuskin helpottavat vielä pitkään aikaan.