Viron kielen oppiminen on suomen puhujalle mielestäni suhteellisen helppoa, jos motivaatiota ja sinnikkyyttä oppimiseen riittää. Oppimisprosessia tietenkin helpottaa maahan asettuminen, sillä tällöin kuulee kieltä ympärillään ja on mahdollisuuksia taitojen harjoittamiseen. Asenne on tärkeä, samoin itselleen sopivan oppimistavan tiedostaminen tai löytäminen. Itse olen peräisin kaksikielisestä kodista ja lastentarhassa puhuin vielä kolmatta kieltä. Olen siis taustaltani monikielinen kielipuoli; en osaa täydellisesti yhtäkään kieltä, mutta puhun päivittäin useita kieliä. Opin uuden kielen parhaiten oppikirjan sijasta kuulemalla ja puhumalla.
Kun muutin kuusi ja puoli vuotta sitten Tarttoon, aloin ”puhua” Viroa pari viikkoa muuttoni jälkeen. Halusin oppia, koska en pitänyt siitä, että ollessani ainoa ei-virolainen seurueessa, muiden oli mukauduttava ja puhuttava vuokseni englantia. Kai mukana oli vähän näyttämisen haluakin. Pyysin ihmisiä puhumaan minulle viroa tilanteessa kuin tilanteessa. Silloinkin, kun ihmiset – esimerkiksi baaritiskillä – tunnistivat minut ulkomaalaiseksi, useimmiten vieläpä suomalaiseksi ja vaihtoivat englantiin tai suomeen. Kuuntelin paljon ja sönkötin sanottavani alkeellisella virollani. Tätä lähtökohtaa mukaillessa on suuressa seurueessa ratkaisevaa osata nauraa silloin kun muutkin nauravat, vaikka ei ihan täysin ymmärtäisikään vitsiä. Täytyy vain antaa ymmärtää, että ymmärtää, niin muut jatkavat viron puhumista ja itse oppii nopeasti.
Pikku hiljaa taitoni kehittyivät ja kykenin parin kuukauden kuluttua ilmaisemaan itseäni paremmin, toki vielä hyvin rajallisen sanavaraston turvin. Kun selveni, että jään pysyvästi Tarttoon, päätin opetella kielen kunnolla. Hankin oppikirjan, mutten ollut kovin ahkera sen käytössä. Motivaationi lopahti alkuunsa, kun laitoin oppikirjan kylkiäisenä tulleen CD:n soimaan, ja ensimmäisellä ääniraidalla minua pyydettiin toistamaan loputtomalta tuntuvia kertoja õ-äänne – jota en osaa vieläkään. No, onneksi eivät osaa saarenmaalaisetkaan.
Jatkoin aloittamallani linjalla, opiskelemalla kuuntelun ja puhumisen avulla. Tämän tyylin hyvä puoli on, että oppiminen tapahtuu miltei huomaamatta, muun tekemisen ohella. Huono puoli on se, että kieliopin tuntemus jää intuitiiviselle tasolle. Kuten kielen oppimisen tapauksessa yleisestikin, mukavinta on sen huomaaminen, että osaa ja tulee ymmärretyksi. Joskus paremmin, joskus huonommin. Olen huomannut, että kun olen Suomessa tai luonani on kyläillyt pidempään suomalaisia vieraita, ottaa aikansa, ennen kuin viro alkaa taas sujua. Ehkä kielet ovat liian lähellä toisiaan. Sekoitan sekä ajattelussani että puheessani suomea ja viroa tahtomattani. Sama ongelma minulla on, vielä kärjistyneemmin, saksan ja ruotsin kanssa: aivokapasiteettini riittää vain yhden puhumiseen kerrallaan.
On mukava tunne, kun oppii uusia sanoja. Pyrin laajentamaan sanavarastoani puhumalla päivittäin viroksi kollegojeni kanssa ja lukemalla sanomalehtiä. Kaunokirjallisuuteen en ole vielä rohjennut tarttua, mutta se hetki lähenee. Suosikkisanani viron kielessä on tubli. Se on kannustava sana, jota käytetään monissa eri tilanteissa, kuten kehuessa hyvän suorituksen tai yrityksen jälkeen, kiittäessä ahkerasta työstä tai toivotettaessa onnea. Tubli ihminen voi olla esimerkiksi ahkera tai menestyvä, tai vanttera ja reipas lapsi. Sana sopii myös eläimien kehumiseen. Vaikka Virossa ihmiset eivät ole yhtä positiivisia, ystävällisiä ja kannustavia kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Yhdysvalloissa, on mielestäni täällä kannustaminen yleisempää kuin Suomessa, ehkä juuri tubli-sanan ansiosta. En muista Suomessa kouluissa tai työpaikoilla kuulleni kovin usein suoria kehuja ihmisten ahkeruudesta, menestyksestä tai edes hyvästä yrityksestä. Tämä toisaalta tarkoittaa sitä, että kun kiittäviä sanoja kuulee, ovat ne mittaamattoman kallisarvoisia.