Viron aineellinen ja henkinen yhteiskuntaelämä on muuttunut rajusti maan itsenäistyttyä uudelleen. Kaikissa jälkisosialistisissa maissa muutos on ollut melkoinen, mutta jokaisessa erilainen. Ja suuresti Viron valitsema kehitystie poikkeaa myös suomalaisista ihanteista.

Jokaiseen yhteiskuntaan muodostuu oma henkinen ilmapiirinsä. Se kutoutuu useammasta tekijästä: poliittisesta kulttuurista, taide- ja sivistyselämästä, tiedonvälityksestä sekä vuorovaikutuksesta, joka ulottuu valtiollisen tason kansainvälisistä suhteista maan asukkaiden arkisiin kokemuksiin omasta asemastaan ja identiteetistään. Henkisen ilmapiirin syvärakenne on historia. Sen vaikutukset virolaisuuteen ovat ulkopuoliselle vaikeaselkoiset ja aikalaiskokijoille itselleenkin jännitteiset ja monimutkaiset.

Unelmia, odotuksia, lupauksia – Viron yhteiskuntaelämästä

Viron uudelleen itsenäistymisen tärkeimpiin kehityskulkuihin kuuluu siirtyminen markkinatalouteen, mitä Virossa on toteutettu ultraliberalistisella otteella eli mahdollisimman vähäisellä julkisella sääntelyllä. Yrityselämässä se on merkinnyt paitsi suuria mahdollisuuksia myös vaikeasti ennustettavia riskejä. Niitä on toisinaan otettu sekä toiminnan eettisiä rajoja koetellen että liikkeenjohdollisia ja muita yritystoiminnassa tarvittavia taitoja aliarvioiden. Ammattitaidottomuus ja nopean voiton tavoittelu on huono yhdistelmä, jota innostuneinkaan yritteliäisyys ei saa kohdalleen. Virossa on nähty vastenmielisiä korruptioskandaaleja, joissa osallisina on ollut myös johtavia poliitikkoja.

Kilpailutaloudessa voitto on tuotannon ja kaupan tärkein motiivi, mutta hengästyttävällä vauhdilla etenevän teknologisen ja tiedollisen kehityksen oloissa voiton tavoittaminen on ankara haaste. Vaarana on nyt, että Viron – ja ehkä Suomenkin – kaltaiset pienet maat joutuvat kansainvälistyvässä taloudessa toimimaan jonkinlaisina kokeilulaboratorioina, välityspaikkoina ja parhaan työvoiman luovuttajina. Korkeasti koulutetun työvoiman muutto Virosta ulkomaille on uhka maan tulevaisuudelle.

Poliittista elämäänsä Viro ei ole toistaiseksi saanut vakautumaan, vaikka merkkejä sellaisesta vähitellen ilmaantuu. Uudelleen itsenäistymisen kausi on ollut toistuvien hallitusskandaalien ja -vaihdosten aikaa eikä puolue-elämä ole vakiintunut. Politiikan arvostus on alhaista. Kuilu poliittisen eliitin ja kansalaisten välillä on suuri, mitä voi tulkita historiallisena jatkumona: olkoot hallitsijat vieraita tai omia, kaukaisia ja piittaamattomia he joka tapauksessa ovat.

Tähän liittyy Viron, Latvian ja Liettuan kohdalla eräs asia. On tärkeää tähdentää sitä, että ne olivat osa Neuvostoliittoa toisin kuin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneet kansandemokratiat, joilla oli omien kansallisten kommunistipuolueiden johtamat omat valtioelimet. Nykyiselle nuorelle aikuissukupolvelle tämä ei ole itsestään selvää kuten ennen 1960-lukua syntyneille.

Jotkut havainnoitsijat ovat sanoneet, että entisten sosialististen maiden uuden ajan poliitikot ovat osanneet taitavasti hyödyntää sosialismin oloissa talvehtinutta kansallistuntoa. Siihen vedoten on voitu toteuttaa kansalaisia kovastikin koetelleita uudistuksia.

Virossa poliitikot tekivät tietoisen valinnan 1990-luvun alussa siitä, että sosiaalipolitiikka saa odottaa vuoroaan. Oletuksena oli lisäksi, että yleinen vaurastuminen säteilee aineellista hyvää kaikille. Niin ei itsestään selvästi ole, vaan tulonjakoon tarvitaan poliittista tahtoa.

Viron yhteiskuntaelämän yksi erityispiirre on maan monikielisyys ja monikulttuurisuus. Viron maaperällä on virolaisten ohella aina ollut muualta tulleita. Virolaiset ovat joutuneet taipumaan ja alistumaan mitä erilaisimpiin maansa valloittajiin ja alistajiin. Niihin luen tätä nykyä Tallinnassa mellastavat seksituristit, joista 60–70 % on suomalaisia miehiä. Viron päättäjät kohauttelevat olkapäitään kyseisellekin ilmiölle; kaikki käy, mistä tulee rahaa. Toinen syy on syvemmällä, ja se tekee kipeää: virolaiset ovat ’tottuneet’ vieraiden harjoittamiin loukkauksiin.

Virolaisilla on vuosisatojen kuluessa kehittynyttä taitoa tulla toimeen vieraiden kanssa, mikä ajoittain on edellyttänyt taitavaa luovimista ja niin sanojen kuin tekojenkin harkintaa.

Vironvenäläisten ja virolaisten suhteet eivät ole tulehtuneet, mutta kieliryhmät elävät liian erillään toisistaan. Ylilyönteihin yllyttäviä voimia on joka puolella. Silti vaikutelmani on, että enemmistö kaikkien kielien puhujista haluaa sovintoa ja yhteistä tulevaisuutta Viron maaperällä. Tarvitaan aikaa.

Sosialismin kaudella vallanpitäjät harjoittivat laajasti virallista, voisi sanoa ideologista optimismia. Viisivuotissuunnitelmilla luotiin odotuksia, valettiin kansalaisiin tulevaisuudenuskoa ja toivoa paremmasta huomisesta. Näitä samoja visioita ovat markkinataloustoimijat ja poliitikot käyttäneet uusissa oloissa. Parempi huominen saavutetaan ponnistelemalla ja venymällä, mikä kansalaisten suuren enemmistön tasolla on tarkoittanut arkista sinnittelyä pienten budjettien ja olemattoman sosiaaliturvan varassa. Pitkään jatkuessaan tuo tila tuottaa kääntöpuolekseen rikollisuutta, myös ammattimaista.

Viron valovoimaiset yhteiskunta-analyytikot Marju Lauristin ja Peeter Vihalemm ovat esittäneet, että Viron yhteiskuntaa ja demokratiaa edistävää ohjelmaa ei voi rakentaa nostalgisten unelmien, utopististen odotusten tai populististen lupauksien varaan. Nuo seikat luetteloimalla Lauristin ja Vihalemm itse asiassa kuvaavat Viron nykyistä yhteiskuntaelämää. Se on erityislaatuinen kokonaisuus vahvaa isänmaallisuutta ja sitoutumista kulttuurisiin juuriin samaan aikaan kun politiikka on pohjoismaisesta katsannosta hyvin populistista.

Kulttuurin pohjana klassinen sivistysihanne

Professori Rein Veidemannin mukaan Viron kirjallisuus on kukoistanut aina kun sitä ylipäänsä on ollut. Jotkut skeptikot pelkäsivät kirjallisuuden hukkuvan lännestä virtaavaan viihteeseen, mutta toisin kävi: uudelleen itsenäistymisen aika synnytti ennennäkemättömän kirjallisuusvyöryn. Viihde sai sijansa Virossa, ja miksi ei olisi saanut, onhan viihdeteollisuus kaiken kaikkiaan kansainvälisin ja runsaasti voittoa tuottava tuotantomuoto.

Veidemannin mukaan Virossa ei ole koskaan julkaistu yhtä paljon kirjallisuutta kuin 2000-luvulla. Pidän virolaista nykykirjallisuutta kuten kaikkea muutakin nuoren polven taidetta kiinnostavana ja virkistävänä, vaikka esimerkiksi performanssit ja videotaide sysäävät toisinaan silmille rujoutta, joka kauhistuttaa ja pelästyttää. Niin on tarkoituskin. Nuoret ja vähän varttuneemmatkin kirjailijat luovat sekä vapaamittaista että riimittelevää postmodernia kaupunkirunoutta, ja Toompean melskeistä menoa maaseudulle paenneet etnofuturistit muodostavat monikansallisia runo- ja proosaverkostoja virtuaalisilla välineillä.

Neuvostokaudella Virossa kehittyi omaperäinen rivien väleihin kirjoittamisen ja sanomisen taito. Se sai yhden ilmentymänsä laulujuhlissa. Monet tarttolaiset kollegani epäilivät 2000-luvun alussa, että Viro menettää laulujuhlat, kun niiden aikaisempaa kätkevää latausta ei enää tarvita. Kaikki epäilijät olivat väärässä, sillä vuoden 2004 laulu- ja tanssijuhlista tuli ennennäkemätön menestys. Tulkintani on, että kulttuurielämä on kautta historian ollut Virossa yhteisöllisyyttä luova tekijä. Yhä edelleen paikallinen kuorotoiminta on vilkasta ja laulaminen yhdistää virolaisia. Uuden taidemusiikin suosio on hämmästyttävän suurta.

Väitän, että Viron kulttuurielämässä on vahva eurooppalaisen klassisen sivistyksen pohjavesi, joka ei ole aivan nopeasti samennettavissa. Siitä saa kiitoksensa myös neuvostoaikainen kulttuuritoiminta. Monet nuoremmat kollegani ovat kertoneet, miten innostuneesti he koulussa lukivat venäläisiä klassikoita venäjäksi ja pääsivät kiinni niiden syvällisyyteen. Arkisemmissa yhteyksissä havaitsin, että virolaiset tuntevat venäläistä mielenmaisemaa tarkasti.

Viron murroskauden maamerkeiksi jää yltiöpäistä arkkitehtuuria. Tarton Manhattan-talosta ei jakseta enää riidellä, mutta Tallinnan pilvenpiirtäjistä ja Tarton uudesta Kaubamaja-rakennuksesta on käyty kiivaita keskusteluita. Tarton uusi linja-autoasema osoittautui täysin epäonnistuneeksi ja ahtaaksi jo avajaispäivänään, ja tätä nykyä sitä nimitetään koirankopiksi erään tunnetun virolaisen poliitikon mukaan. Vaikka virolaiset ovat poliittisesti passiivisia, he kyllä osaavat poliittisen satiirin klassisen taidon.

1990-luvun alkupuolella Virossa jouduttiin tekemään restaurointivalintoja. Vanhat kartanorakennukset päätettiin korjata ja entistää suomalaisia matkailijoita varten. Nyt monet entiset moisiot jatkavat nykyaikaisina kylpylöinä. Tämä valinta tehtiin kirkkojen kustannuksella. Nykyisen hallituksen ohjelmassa on kirkkojen kunnostamista sadalla miljoonalla kruunulla vuosittain. En ole ainoa, jota on surettanut pienten paikkakuntien sulokkaiden neulatornikirkkojen kunto. Tarton Johanneksen kirkon – Jaani kirik – ja sen terrakottaveistosten restaurointi on sen sijaan suurenmoinen kulttuuriteko, jota kannattaa mennä paikan päälle ihailemaan.

Viron kulttuurielämän tukiranka ovat opettajat. He ovat venyneet uskomattomaan mittaan uurastaessaan Viron keskiansioita pienemmällä palkalla. Poliitikot ovat vaalikampanjoissa luvanneet nostaa opettajien palkkoja, mutta yleensä tämäkin lupaus on Toompealle päästyä unohtunut. Uuden itsenäisyyden ajan ensimmäinen koko maan kattava lakko oli opettajien päivän mittainen työnseisaus 4.12.2003. Viron kaikki 18000 opettajaa olivat lakossa ja heistä 3000 osoitti mieltään Toompealla. Opetusministeri ei näyttäytynyt lakkolaisille eikä antanut minkäänlaista kommenttia.

Viron koulut ovat päässeet osallisiksi hallitusten sähköistä verkkoa edistävistä ohjelmista, ja jo muutaman vuoden ajan kaikki Viron koulut ovat olleet internetissä. Viro menestyi hyvin koululaisten suorituksia vertailevassa viimeisimmässä PISA-tutkimuksessa, ja on aiheellista mainita sekin, että Viron parhaiden lukioiden joukossa on myös venäjänkielisiä kouluja. Niistä tulee yliopistoon meidän suomenruotsalaistemme tapaan täysin kaksikielisiä opiskelijoita.

Arvoista ja arvostuksista

Oma kieli ja sananvapaus ovat uudelleen itsenäistyneen Viron tärkeimpiä arvoja. Suomalaisten saattaa olla vaikea ymmärtää, että pohjoismainen sosiaalinen tasa-arvo ei ole arvo Virossa, vaikka se vaalipoliittisessa retoriikassa sellaisena esiintyykin. Suomi on virottumassa, kun tuloeroja ja köyhyyttä ei enää pidetä yhtä suurena ongelmana kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Naisten ja miesten tasa-arvo ei sekään ole Virossa yhtä keskeinen kysymys kuin meillä. Olen kuullut suomalaisen akateemisen miehen arvostavan sitä, että ”Virossa naisen ja miehen asemat ovat sentään vielä kohdallaan”. Tälle lausunnolle saa kyllä näyttöä. Ainoana maana maailmassa Viron valtio maksaa sataprosenttisen kompensaation palkanmenetykselle, joka muodostuu lastaan puolitoistavuotiaaksi kotona hoitavalle vanhemmalle. Miehille etu olisi naisten ja miesten välillä vallitsevien palkkaerojen vuoksi paljon suurempi, mutta etua käyttävät pääasiassa naiset. Miehet eivät jää edes täydellä palkallakaan hoitamaan lastaan kotiin.

Oman maan luonto on useimmille eurooppalaisille arvo ja oman identiteetin rakennuspuu. Meille suomalaisille luonto on erityisen tärkeä. Suomesta Viroon matkustettaessa noustaan maantieteen mielessä peruskalliota korkeammalle tasaiselle maalle. Viron ja Suomen maisemalliset erot ovat suuret, ja luontosuhde näyttää myös kiinnittyvän eri asioihin näissä maissa. Virossa ei ole Suomen tapaan jokamiehen oikeutta luonnossa liikkumiseen. Sen sijaan jokaisella on oikeus kulkea 10 metrin merenrantakaistaleella vapaasti. Meri merkitsee virolaisille vapauden, mutta myös kaipuun symbolia.

Maisema on virolaiselle poeettinen kokemus, ja virolaiset pitävät kauniina maisemina myös rämeitä ja kosteikkoja. Viron länsirannikolla matkustaneet tietävät, että hotelleissa on auringon nousujen ja laskujen katselemista varten kattoterassi, eräänlainen kuisti, jossa voi oleskella kylmänäkin vuodenaikana. Ymmärrän hyvin, että Viro vastustaa Venäjän ja Saksan kaasuputkea, vaikka pidän outona sitä, että Viron hallitus ei anna suorittaa putken vaikutusten arviointia. Ympäristön tilaan ei Virossa kiinnitetä yhtä paljon huomiota kuin Suomessa.

Tiedotusvälineissä harjoitettava mitä erilaisimpien ilmiöiden kommentointi on oleellinen osa uudelleen itsenäistyneen Viron identiteetin muodostamista. 1990-luvun alkupuolella sananvapaus oli virolaisille sosiaaliturvaa tärkeämpää. Moniäänisyydestä huolimatta sananvapauden periaatetta kuitenkin syövyttää se, että sen käyttämiseen tarvitaan aineellisia ja henkisiä voimavaroja, joita vain eliitit saavat. Vuonna 2001 suuri joukko virolaisia tieteenharjoittajia ja kulttuurihenkilöitä julkaisi kirjeen (aina harkitusti, ei koskaan liiaksi käytetty Viron toisinajattelijoiden toimintatapa!), jossa he esittivät Viron jakautuneen sosiaalisesti kahdeksi Viroksi. Saman vuoden presidentinvaalit käytiin tuon jännitteen sävyttäminä, ja Arnold Rüütel tuli valituksi. Hän ei kuitenkaan muotoillut presidentin rooliaan kahtiajakoa korostavaksi vaan sovittelevaksi.

Sosialismin kauden päätyttyä läntisissä maissa ajateltiin, että uskontoelämä tulisi kokemaan renessanssin pakotetun ateismin jälkeen. Monet ovat yllättyneet siitä, että niin ei käynyt. Viron luterilaiseen kirkkoon kuuluu alle 20 % väestöstä, ortodoksisten kirkkojen – joita on kaksi – jäsenmääristä ei ole juurikaan tietoja. Kansainvälisille evankelisille herätysjärjestöille entiset sosialistiset maat ovat tarjonneet koekentän. Myös Virossa uskontomarkkinat ovat olleet vilkkaat ja jättäneet jälkensä maisemaan.

Liina Kilemit ja Urmas Nõmmik ovat tieteellisesti ansiokkaalla tutkimuksella analysoineet uskonnon merkitystä Virossa 2000-luvun alussa. Tutkimuksen mukaan noin kolmannekselle virolaisista uskonto ei merkitse mitään tai heidän suhtautumisensa on neutraalia tai kielteistä. Hyvin vähäinen oli niiden osuus, jotka tulkitsivat kristillisyyttä historiallisena ja kulttuurisena realiteettina, mikä meillä on tavallista kirkkoon kuulumattomien tai uskonnottomiksi itsensä määrittelevienkin keskuudessa.

Vaikka Viro on vuosisatojen ajan lukeutunut luterilaiseen kulttuuripiiriin, kirkkoon kuulumista tai uskonnollisuutta ei pidetä nyky-Virossa tärkeänä. Marju Lauristin selitti minulle asian olevan sidoksissa sosialismin uskontokielteistä kautta varhaisempiin seikkoihin kuten siihen, että papit olivat 1930-luvulle asti pääasiassa saksalaisia eikä heillä ollut vastaavanlaisia kansansivistyksellisiä pyrkimyksiä ja ihanteita kuten Pohjoismaiden papistoilla. Saksankielisten pappien etäisyyttä kansasta ovat kaunokirjailijat kuvanneet, Aino Kallas heidän joukossaan. Viron ensimmäisen itsenäisyyden alussa 1920-luvulla hallitukset ajoivat vahvaa irtisanoutumista uskonnosta ja kirkosta, minkä niin ikään voi katsoa liittyvän papiston ja kirkon historialliseen rooliin vieraiden vallanpitäjien palveluksessa.

Viro on ainut Euroopan maa, jonka kouluissa ei anneta opetussuunnitelmaan kuuluvasti uskontokasvatusta. Jos koulussa on 15 uskontotietoudesta kiinnostunutta oppilasta, opetusta voidaan järjestää. Kesäkuussa 2007 Viron kirkkojen neuvosto kävi pääministerin puheilla keskustelemassa yleisen ja tunnuksettoman uskontotietouden sisällyttämisestä peruskoulun yleiseen opetussuunnitelmaan. Tulokseksi muodostui, että ”keskusteluja jatketaan”.

Kansallistunne ja äidinkieli korvannevat perinteistä uskonnon roolia virolaisille. En ole missään muussa maassa kohdannut yhtä väkevää itsenäisyyspäivään liitettyä hartauden ja juhlavuuden tunnetta kuin Virossa. Joulu on vähäinen juhla itsenäisyyspäivään verrattuna, mitä tulee sen kaikkiin valmistautumisiin ja tunnelman tiheyteen. Äidinkielen päivä (14.3.) on myös juhlava päivä Virossa. Virolaiselle on kunnia-asia hallita rakastettujen runoilijoiden säkeet. Virossa pubin omistaja voi maalauttaa mielirunoilijastaan muotokuvan ja panna sen krouvinsa seinälle.

Pukeutumisesta ruokakulttuuriin

Henkistä ilmapiiriä ilmentää myös arjen estetiikka. Se on leimallisesti erilaista kuin Suomessa, olkoon kyse sitten pukeutumisesta, sisustamisesta, keittiökulttuurista. Suomalaiset elintarviketehtaat valmistavat Virossa tuotteita virolaiseen makuun eli eri resepteillä kuin Suomessa. Minua harmittaa toisinaan kuulla suomalaisten arvostelevia lausuntoja virolaisten mausta ja tapakulttuurista. Tosiasiassa se viestittää siitä, että kulttuurierot Suomen ja Viron välillä ovat paljon suuremmat kuin maidemme maantieteellinen läheisyys ja kielisukulaisuus antaisivat olettaa.