Runoilija Jaan Kaplinski on ollut jo kauan kiinnostunut pitkästä proosasta, ja uudessa romaanissaan hän kirjoittaa päähenkilönsä tunnelmista ja aistimuksista tuotantonsa kaikkein kauneimpia suorasanaisia jaksoja. Niissä nuori mies samoilee Tarton seudun luonnossa. Mutta enemmän romaani kuvaa silti jotakin aivan muuta: neuvosto-olojen ahdistavuutta toisaalta, ja toisaalta hengen voittoa niiden yli.

Romaani kertoo opiskelijapojasta, joka nuoruuden kasvukipujensa keskellä kohtaa vanhan viisaan runoilijan ja haluaa tästä opettajansa. Kuulostaa Hermann Hesseltä, mutta nyt ajan ja paikan kuvaus ovat tavattoman elävää ja konkreettista, todellisuus syntyy autenttisena lukijan silmien eteen: ollaan Tartossa ja eletään 1960-luvun alkua. Asuntopulan ja muun sodanjälkeisen neuvostoankeuden keskellä poika haluaa pois äidin helmoista ja haikailee tyttöjen perään. Tavanomaistako? Ei lainkaan. Tämä nuori mies kääntää nimittäin Rimbaudin runoa ranskasta viroksi ja kyselee opettajansa mielipidettä T. S. Eliotista.

Lähihistoriallinen havainnollisuus muuttuu siis kulttuurihistorialliseksi dokumentaarisuudeksi. Poika muistuttaa kovasti nuorta Jaan Kaplinskia itseään, ja opettaja on kuin Uku Masing. Virolaisille kriitikoille tämä oli itsestään selvää keväisissä lehtiarvosteluissa, mutta kirja tuotti heille silti ongelman: onko uutuus romaani vai suomeksikin julkaistun Kirje isälle -muistelman vertainen dokumentti?

Uku Masing (1909–1985) oli Raikkülassa Harjumaalla syntynyt huippulahjakkuus, polyglotti ja Saksassa väitellyt teologi. Hänen luentojaan sodanedellisessä Tarton yliopistossa kävi jopa aivan toisen tiedekunnan fuksi Jaan Kross kuuntelemassa pelkästä älyllisestä nautinnosta. Sodan jälkeen teologinen tiedekunta lakkasi olemasta, Masing eleli kotonaan niukoissa puitteissa. Hän pysytteli siis sisäisessä maanpaossa, kotimaan vaivoin heräävään kirjalliseen elämään osallistumatta; sen rajojen ulkopuolella hänen runojaan julkaisi Roomaan asettunut Vello Salo.

Runoilijana Masing oli erikoislaatuinen eikä luonut koulukuntaa, mutta kirjallisena mentorina eli opettajana hänen vaikutuksensa hehkui 1960-luvun nuoriin vähän samaan tapaan kuin Tuomas Anhavan vaikutus meillä. Jaan Kaplinskin romaani kuvaa hyvin uskottavasti sen, miten opettajan ja oppilaan yhteys syntyy: se alkaa epäröinneistä, peloistakin, kunnes kunnioitettu auktoriteetti inhimillistyy – ei vähiten vaimonsa todellisuudentajun ansiosta.

Suomalaisittain sanottuna kirjalla on siis samanlaista painoarvoa ja se herättää samanlaista uteliaisuutta kuin jos meillä Pekka Tarkka löytäisi Pentti Saarikosken jäämistöstä romaanikäsikirjoituksen, jossa kirjataan sanasta sanaan kaikki Tuomas Anhavan opetukset nuorelle runoilijalle – ja lisätään vielä Saarikosken naisasiat siihen päälle. Varmaan siinä tekstissä vuorottelisivat jälkipuberteettiset tuskailut ja hienot kirjalliset oivallukset. Niin käy ainakin Kaplinskin kuvauksessa.

Mutta yksi Saarikoskelta puuttuisi. Kyllä hän olisi kuvannut kuinka porvaria ärsytetään ja miten poliisi heittää hänet putkaan. Suomalaiset porvarit ja poliisit olivat kuitenkin kovin kilttejä setiä siihen ahdistavaan painostukseen verrattuna, jonka Kaplinskin romaanin nuori mies kohtaa oltuaan vähän varomaton Tarton yliopiston piirissä. Hän ei tehnyt muuta kuin kopioi muutaman Marie Underin runon, mutta koko tulevaisuus oli katketa siihen.

Tässäpä ajankuvaa. Se tekee romaanissa vielä suuremman vaikutuksen kuin kohtaamiset gurun kanssa.