Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus on ollut viime aikoina kovasti esillä otsikoissa ja arvioissa. Puhdistuksen myötä mieleen palaa muuan jo vähän vanhempi ehkä hieman samantapaisesta aihepiiristä nouseva virolaisen kirjallisuuden klassikoihin kuuluva teos. Tämä romaani on Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad 1985).

Seitsemäs rauhan kevät on nimensä mukaisesti kertomus Neuvosto-Viron alkuajoilta, jolloin sota ja sitä seuranneet tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa. Aivan kuin Oksasen Puhdistuksessa, nytkin ollaan Viron maaseudulla, pienessä kylässä suuren ja vähän pelottavankin metsän reunalla. Arkipäivää ovat kommunismin rakentaminen iskulausein ja propagandan voimalla, kolhoosien perustaminen, uuden vallan mukanaan tuomat uudet ilmiöt ja käsitteet. Mutta ihmisten mielissä ovat yhtä lailla myöskin vanhan Viron muistot, sen ajan, jota ei enää ole, mutta joka kuitenkin on joskus ollut. Ja metsissä lymyävät metsäveljet, he joiden olemassaolosta kaikki tietävät mutta joista kukaan ei uskalla kuitenkaan tietää käytännössä yhtään mitään. Heidän jälkensä vain ilmestyvät puun juurelle ja sitten taas vähitellen häviävät, painuvat unohduksiin.

Seitsemännen rauhan kevään minäkertoja on pieni lapsi, joka on itse elänyt vain neuvostoaikaa, hänelle sota ja sitä edeltävä aika on vain kuultua, nähtyä ja kuviteltua. Lapsen uteliaisuudella ja tarkkaavaisuudella, naiivilla yksinkertaisuudellakin hän havainnoi ympäristöään ja suodattaa aikuisten puheet ja aikuisten maailman ilmiöt omaan lapsen maailmaansa, jota Luik kuvaa taidokkaalla tavalla. Monelle virolaiselle lukijalle romaani tarjoaakin muun ohessa aikamatkan lukijan omaan lapsuuteen, nyt jo kadonneeseen maailmaan ja vastaavasti taas meille muille historiallisen romaanin tavoin kurkistuksen virolaisen maaseudun arkeen 1950-luvun alkupuolella.

Romaani sai aikanaan Virossa hyvän vastaanoton, se oli silloisessa virolaisessa kirjallisuudessa jotain aivan uutta ja ennenkokematonta. Stalinin ajan vaikeat vuodet tulivat yhtäkkiä lukijoiden silmien eteen, olihan aikakausi säilynyt ihmisten mielissä, mutta lapsen kuvaus ympäristöstään teki vaietusta ajasta puhumisen mahdolliseksi. Ja virolainen neuvostoajan sensuuri-ilmastossa elänyt lukija osasi takuulla poimia romaanin lapsen kerronnan seasta niitä pieniä mutta merkityksellisiä viittauksia aikaan ja teemaan, josta ei ollut saanut puhua, mutta josta kaunokirjallisuus ja taide ylipäänsä oli puhunut koko neuvostoajan vuosikymmenet - vanhan vapaan Viron ajasta ja virolaisten kansallisesta olemassaolosta miehitetyssä maassa. Kawen suklaa, virsikirjan säkeet ja muut pienet yksityiskohdat saivat romaanissa tärkeän merkityksen. Kaikkinensa Seitsemäs rauhan kevät on antanut tuolloin ja antaa edelleen lukijalle paljon ajateltavaa, lapsen kerronnan takana näkyy syvä viisaus ja vilpittömyys ja kunnon klassikon tavoin kerronnassa on monta tasoa.

Nyt kun luemme Sofi Oksasen vapaassa maailmassa kirjoittamia niinikään Viron lähihistorian kipeästä menneisyydestä kertovia teoksia, on kiinnostavaa huomioida, miten vaietusta aiheesta puhuminen nyt sujuu. Vaikka elämmekin aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin 1980-luvun puolenvälin Virossa, on vaikeiden asioiden käsittelyssä kuitenkin tietyt esteet, joiden yli on kiivettävä. Tämän teki hienosti aikanaan Viivi Luik ja romaani Seitsemäs rauhan kevät on ansainnut paikkansa virolaisen kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Eva Lillen erinomaisena suomennoksena.

Tuula Lyytikäinen

Elo 2/2009