Jo oli aikakin, tulee mieleen puuskahtaa, kun ottaa käteensä vastikään ilmestyneen Lydia Koidulan (1843–1886) runojen suomennosvalikoiman Sillalla soi satakieli. Lydia Koidulan runoja suomeksi. Yksi Viron alkutaipaleen merkittävimmistä runoilijoista on ollut kummallisessa katveessa suomennosten suhteen. Eestin runottaressa (1940) on ilmestynyt – voinee sanoa: vain – viisi runosuomennosta. Suomessa ylivoimaisesti tunnetuin Koidulan runo on Hilja Haahdin 1900-luvun alkupuolella kääntämä Äidin sydän (Emasüda), joka on ollut jo vuosikymmenien ajan erilaisten runoantologioiden ja äitienpäivälauluvihkojen vakioaineistoa. Saara Aallon lauluversiota runosta on lokakuun 2018 alkuun mennessä katsottu Youtubessa lähes 175 000 kertaa.

Kuten Sirje Olesk valikoiman loppuun sijoitetussa artikkelissaan kirjoittaa, ”Koidulan tuotannosta alkaa kansallisessa muistissa tunnistettava vironkielinen runous”. Oppikirjat, lukemistot ja laulujuhlat ovat pitäneet jotkin Koidulan runoista elinvoimaisina kautta aikain, eikä niiden hiipumista ole havaittavissa tänäänkään. Aino Kallaksen Koidula-elämäkerrassa Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä (1935) lainatun C. J. Jakobsonin arvio vuonna 1867 ilmestyneestä Emajõe Ööbikistä on osoittautunut tässä mielessä profeetalliseksi: ”Todella, tuokoon tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe Ööbikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä kauan kuin viron kielikin”. Tämä toinen kokoelma jäi Koidulan viimeiseksi, kokoelmien ulkopuolella kirjoitetut runot pääsivät esille monta vuotta runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1925 ilmestyneessä Koidulan kootuissa runoissa. Suomennosvalikoimaan sisältyvät kolme artikkelia luovat pätevän yleiskuvan Koidulan elämäntyöstä ja hänen merkityksestään virolaisessa kirjallisuudessa ja Suomen sillan rakennustöissä. Artikkelissaaan Sanna Immanen luo yleiskatsauksen Koidulan elämänvaiheisiin, Hannu Oittinen Koidulan tuotantoon suomalaisessa ympäristössä ja Sirje Olesk Koidulan merkitykseen Virolle ja virolaisille.

Sillalla soi satakieli on teoksen alkusanojen mukaan kirjan tekoon osallistuneiden lahja satavuotiaalle Virolle. Onneksi olkoon! Valikoimaa voi hyvin pitää myös lahjana Suomelle, sen verran läheisenä runoilijana Lydia Koidulaa maallemme voi pitää. Käsite Suomen silta, suomalais-virolaisen yhteistyön ja yhteisyyden unelma ja ylistys on peräisin juuri samannimisestä neljän runon sikermästä vuodelta 1881. Aika näyttää, jatketaanko Suomen siltaa joskus myös tunnelissa… Anja ja Juhani Salokantelen suomennokset Suomen sillan runoista ovat hieno näyte paitsi suomentajien taidoista myös siitä, minkälaisten haasteen edessä Koidulan runojen suomentajat ovat valikoimaa työstäessään olleet. Sikermän runosta Muistot esitetään kaksi versiota, joista ensimmäinen seurailee mahdollisimman tarkasti alkuperäisen runon rytmistä toteutusta riimi- ja säkeistörakenteineen ja toinen alkuperäisen runon sanatarkkaa sisältöä proosarunon muodossa. Suurin osa Koidula-valikoiman suomennoksista onkin toteutuksia näiden ääripäiden väliltä. Jokainen kirjan tekoon osallistuneesta kuudestatoista suomentajasta on epäilemättä joutunut aprikoimaan suhtautumistaan kyseiseen dilemmaan.

Osin ratkaisut näyttäytyvät valikoiman väliotsikoissa (esim. kolmen runon osasto Sitomatta sisältää Hanna Pippurin vapaarytmisen version Äidin sydämestä). Dilemman ratkaisuista ja niihin liittyvistä muistakin toimitusperiaatteista olisi kuitenkin ollut kiintoisaa lukea jonkin verran. Ovatko kokoelmaan valitut runot jollain tapaa keskeisiä Koidulan tuotannossa, vai onko tarkoitus antaa mahdollisimman monipuolinen kuva Koidulan lyriikan eri piirteistä? Valikoimasta puuttuu esimerkiksi runo Mu isamaa on minu arm tai Meie ajaäärne tänavas, jonka Sirje Oleskin mukaan kaikki virolaiset tietävät.

Miksi jotkin runot seurailevat tarkasti alkuperäistä säkeistörakennetta, mutta joissain runoissa säkeistörakenteesta on luovuttu (runosta Rakkaalle taatolleni [Akadeemik Dr. F. J. Wiedemannille] puuttuu jostain syystä alkuperäiseen runoon verrattuna seitsemän säkeistöä runon keskeltä)? Koidulan runot on useimpien aikalaisrunojensa tavoin ”ääneen kirjoitettu”. Suuri osa niiden alkuperäisestä viehätyksestä perustuu runon rytmiin, siihen, että niitä on helppo toistaa ja heittäytyä siten vaikkapa Koidulan rakkaiden isänmaallisten tunnelmien vietäväksi. Osa suomennoksista on säilyttänyt alkutekstin mitallisen ominaishahmon, osasta se on jäänyt pois. Laulullisuus, runolle ominainen hengitys saattaa paikoin häiriintyä, kun trokeiset tai jambiset runot on suomennettu kokonaisuuksiksi, joissa mitan suunta vaihtuu motivoimattomasti kesken säkeistön.

Omanlaisiaan toteutuksia ovat Heli Laaksosen lounaismurrennos Koto ja Aaro Kalliokosken slanginnos Hima Koidulan runosta Kodu, samoin kuin Kalliokosken Kaltsiteksti (Kaljukiri). Ne ovat hauskoja mutta kuitenkin kuriositeettisia yksittäistapauksia. Ne kuitenkin osoittavat, miten jokaisella suomentajalla vaikuttaa olevan oma äänensä suhteessa Koidulan runoihin. Joku suomentaa kunnioittavasti, joku täsmällisyyttä tavoitellen, joku varovaisesti, joku jopa railakkaasti.

Lievästä epätasaisuudestaan ja monenkirjavuudestaan huolimatta Sillalla soi satakieli lunastaa sille asetetut odotukset mallikkaasti. Se tuo vihdoinkin Lydia Koidulan ja hänen runonsa suomalaisen lukijan ulottuville siinä laajuudessa kuin runoilija oikeasti ansaitsee. Se on kulttuuriteko, jossa on aistittavissa sitä samaa asialleen omistautumista, joka aikoinaan muovasi Lydia Emilie Florentine Jannsenista Emajoen satakielen.