Lukijat ovat ilmeisen kärsimättöminä odottaneet jatkoa ensimmäisestä ristiretkestä kertovalle Tiit Aleksejevin romaanisarjalle, jonka ensimmäinen osa Palveränd (suom. Pyhiinvaellus) ilmestyi vuonna 2010 ja sai Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon. Tänä vuonna ilmestynyt Taevaminejad on jo sarjan neljäs osa. Palestiinaa muslimeilta vapauttamaan rientäneiden eurooppalaisten pyhiinvaeltajien matkaa Toulousesta Jerusalemiin ei tarjoilla lukijalle kronologisena tapahtumainkuvauksena, vaan kronikoitsijan ajatusten, selitysten, näkyjen ja jopa unien välityksellä. Samalla avautuu kuitenkin myös mahdollisuus seurata ensimmäisen ristiretken historiallisten tapahtumien kulkua. Valtavat joukot ovat liikkeellä, taivaan portit työnnetty ammolleen ja pyhiinvaeltajien massa on neljännessä osassa ehtinyt kevääseen 1099 ja Pohjois-Syyriaan. Pyhiinvaeltajien tavoin lukijakin odottaa Pyhälle haudalle pääsyä, mutta päämäärä jää vielä neljännessäkin osassa saavuttamatta, mikä puolestaan merkinnee romaanisarjan jatkumista vielä ainakin yhdellä osalla. Historiasta tiedämme, että Jerusalemin valloittaminen ei ollut enää kaukana. Jännitys kasvaa.

Jännitys kasvaa myös päähenkilö Dieterin tarinan kehittymisen myötä. Teoksen ensimmäisessä osassa kronikoitsija toteaa eläneensä monta elämää. Pyhiinvaelluksen aikana Dieterille on todellakin tapahtunut paljon: hän on vaihtanut nimeä ja kohonnut ensin aseenkantajasta ritariksi, sitten ritarista tavallisen kansan ”kuninkaaksi”. Hän on tullut petetyksi ja pettänyt itse. Hän on tappanut ja saanut kuolettavia haavoja. Hän on rakastanut ja vihannut, löytänyt ja kadottanut ystäviä – ja itsensäkin. Romaanin sivuilla Dieterin sisäiset ja henkiset koettelemukset tulevat tiettäviksi sisäisten monologien kautta, ne kuvaavat ihmisenä olemisen vaikeutta, kun hän kaikkivaltiaan nimissä joutuu miekallaan silpomaan elävää lihaa, oikeuttamaan tappamisen ja ryöstelyn. Päähenkilölle valkenee yhä selvemmin, että kaikki väkivalta ei leimahda yksinomaan Jumalan kunniaksi.

”Eikä kaiken tämän ylle kohoa vain Jumala, vaan ahneus ja nälkäinen sydän, himo saada ja kahmia, saada vielä enemmän, saada ruokaa, maata, linnoja, kultaa, kuuluisuutta, seuraajia, vielä enemmän kultaa, ahne sydän ei täyty koskaan.” (s. 41)

Päähenkilön mietteet ovat vavisuttavia, ne saavat lukijan vetämään yhtäläisyyksiä tämän päivän sotien, niiden syiden ja seurausten kanssa. Ihminen ei kyltymättömässä ahneudessaan ole muuttunut miksikään, ja tuskin koskaan muuttuukaan. Kuitenkin ihmisen on jotenkin tultava toimeen myös hirmuisten aikojen, vaellustensa, etsintöjensä ja koettelemustensa kanssa.

”Elämä onkin koettelemus, ja jos tavoitat jotakin koettelemuksitta, et arvosta sitä, mutta kaipaus vie sinua eteenpäin, tuo sinut perille, kaipaus ei saa sammua, kun kaipaat, silloin olet matkalla ja olet elossa ja jopa Jerusalemissa on kyse vain perille pääsystä, mutta sieltäkin sinun on jatkettava eteenpäin” (s. 71), päähenkilö kuvaa meidän tiedossamme olevaa kristillistä moraalikäsitystä.

Tapahtumat kehittyvät yhtä jännittävällä tavalla kuin ajatukset päähenkilön pään sisällä. Pyhiinvaeltajien joukot, koko kristitty maailma, prinssit, piispat, paronit, papit, huorat, sotilaat, saarnaajat, merenkävijät, murhamiehet, parantajat, maanviljelijät, rakastajat (s. 41) ovat lähteneet liikkeelle, tavoitteenaan Pyhän haudan vapauttaminen. Monet matkan varrelle jäävistä kaupungeista valloitetaan taisteluitta, sillä pakanoiden päälliköt ovat paenneet nälkäisen ja saaliinhimoisen massan alta. Suuret väkijoukot haluavat syödä ja juoda, paikallisia ryövätään ilman omantunnontuskia. On parempia ja huonompia päiviä. Parempina päivinä viini virtaa ja lampaanliha tirisee vartaissa, huonompina päivinä kuollaan nälkään, janoon ja kylmyyteen.

Kertojan, ristisoturin ja kronikoitsijan näkökulma on siinäkin mielessä kiinnostava, että tähän saakka olemme tarkastelleet virolaisten muinaista vapaustaistelua pääasiassa alistettujen, maalaisväestön ja heidän kuninkaidensa silmin, ja löytäneet sieltä oikeutuksen vapaustaistelumme aatteille. Ristisoturit valloittivat nykyisen Viron alueen tulella ja miekalla ristiretkellään 1100-luvun lopussa ja 1200-luvun alussa. Aleksejevin romaanisarjassa pakanat muodostavat kasvottoman, harmaan ja katalan massan, joka ei tunne eikä tunnusta Jumalaa. Päähenkilö kykenee kuitenkin sisimmissään tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja jopa tekemään heidän kanssaan sopimuksia Jerusalemiin pääsemisen nimissä. Päähenkilö selviytyy kaikista mahdollisista ja mahdottomista vaikeista tilanteista kuin ihmeen kaupalla. Hänen vahvuuksiaan ovat hyvä ihmistuntemus ja vielä parempi puhumisen, mutta myös vaikenemisen taito. Psykologiset taidot olivat 1000-luvun lopussa eläneelle ihmiselle yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiäkin kuin nykyajan ihmiselle. Henkiinjäämisen salaisuus perustui kykyyn erottaa petturit ystävistä, ennakoida vihollisen seuraavat ja sitä seuraavat siirrot sekä ennustaa kansan mielialoja ja päälliköiden keskinäisiä juonitteluja.

Teos tarjoaa kukkuramitalla aineksia pohdiskeluihin, rinnastuksien tekemiseen ja keskiaikaan uppoutumiseen. Tässä on hyvä syy tutkia vanhoja karttoja, kerrata ristiretkien historiaa ja odottaa romaanisarjan viidettä osaa.