Runon ja proosan raja on toisinaan häilyvä. Jan Kausin syksyllä suomeksi ilmestyneen teoksen Tähtiä ja neonvaloja (Miniatuurid, 2009) tekstit voi lukea lyhytproosana tai proosarunoina.

Teos jakautuu viiteen osaan, joilla on lakoniset otsikot: kaupungit, museot, kuvaruudut, minun ihmiseni ja Viro. Kausin pienissä tarinoissa kuvataan suurkaupunkeja ja pieniä virolaisia paikkakuntia, muistoja ja televisio-ohjelmia. Kokoelma muistuttaa aihepiireiltään Kausin romaania Hetk, joka ilmestyi Miniatuurid-teoksen tavoin vuonna 2009. Molemmissa teoksissa kuvataan toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaamisia. Teoksen Hetk päähenkilö kuljettaa asiakkaitaan taksilla ja jakaa näiden kanssa hetken elämästään. Miniatyyrien kertoja kuvaa ihmisiä, joita tapaa bussissa, junassa, taksissa tai kadulla.

Kummassakin teoksessa kerrotaan, miten menneiden aikojen jäljet näkyvät nykyhetkessä. Miniatyyreissä historia on läsnä museoissa, muistomerkeissä ja rakennelmissa. Kertoja kuvaa Neuvostoliiton ajan mahtipontisia juhlia ja joukkokokoontumisia, jotka ovat muuttuneet historiaksi: ”Nyt kuljetaan katsomassa jälkiä siitä aikakaudesta joka isovanhemmillemme merkitsi elävää painajaisunta, lihaksi saanutta sanaa; katsotaan ikään kuin se olisikin koko ajan ollut pelkkää utopiaa.”

Teoksen onnistunein osa on mielestäni viimeinen, joka kuvaa virolaisia paikkakuntia, taloja, jotka peittyvät metsään ja pimeitä talvipäiviä valaisemattomalla kadulla. Teoksen alun suurkaupungit ja lopun pikkupaikkakunnat muodostavat parin: suurkaupungissa loistavat neonvalot, mutta virolaisen kylän pimeydessä voi nähdä tähdet.

Suuria kaupunkeja ei ole nimetty, niistä annetaan vain nimen ensimmäinen kirjain. Lukija voi arvailla, mistä kaupungista on puhe: kulkeeko kertoja Budapestissä vai Hampurissa. Viron kaupungit sen sijaan esiintyvät nimellään. Isot anonyymit kaupungit ovat vieraita, yksinäisiä ja jopa pelottavia. ”En tunne olevani kaupungissa vaan mittaamattoman suuressa koneessa. Valtavassa hirviössä, suurenmoisessa systeemissä, joka valvoo itse itseänsä ja jonka hammasrattaista voi rakentaa riippusillan Maasta Marsiin asti”, kuvaa kertoja kaupunkia, jonka metroon eksyy.

Televisiomaailmaa kuvaavat tekstit satirisoivat nykyajan ilmiöitä: teinimissejä, tietovisoja, viihteellistynyttä yhteiskuntaa ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä oman toimintansa huvittavuutta.

Alkukielisen teoksen nimi kuvaa hyvin kirjan tekstejä, joita voi verrata miniatyyrimaalauksiin. Ne ovat pieniä mutta tarkasti piirrettyjä kuvia, joiden yksityiskohtiin sisältyy paljon.