Neljäkymmentäviisi vuotta siihen meni, mutta nyt Taivaankivi (Taevakivi, 1975) on suomeksi. Samalla Jaan Krossin proosatuotanto on kokonaan suomen kielellä. Jouko Vanhasen suomentaman teoksen julkaisi Tuglas-seura Jaan Krossin satavuotispäivän kunniaksi.

Taivaankiven 183 sivua on Krossin tuotannossa keskimittaa – novelleja pitempi, mutta samoihin aikoihin kirjoitetun Uppiniskaisuuden kronikan rinnalla tosiaankin ”lyhyt romaani”, kuten kirjailija itse sen esipuheessaan määrittelee. Monet Krossin myöhempien ja laajempien teosten aiheet ovat siinä hienosti kehiteltyinä.

Seitsemänkymmenluku oli Krossin tuotannossa mullistava ja tuottelias. Siihen saakka runoilijana vaikuttaneen viisikymppisen kirjailijan siirtymistä proosaan ei voinut olla huomaamatta: vuonna 1970 ilmestynyttä Uppiniskaisuuden kronikan ensimmäistä osaa seurasi sarja monologimuotoisia novelleja, jotka kokoelmana ilmestyivät 1972 nimellä Kleion silmien alla (suom. 1987, 2012).

Monologikerrontaa Kross käyttää taitavasti myös Taivaankivessä. Kertojia, tajunnanvirran kuljettajia on kolme: viron kielen tutkija, kansanvalistaja, rovasti Otto Wilhelm Masing, hänen italialaissyntyinen vaimonsa Caroline (Cara) Antoinette Piccaluga sekä heidän kotipappilaansa jalkaisin Riiasta Tarton kautta vaeltanut Kristjan Jaak Peterson, virolaissyntyinen kielitieteen opiskelija, runoilija ja boheemi. Kaikki kolme ovat Taivaankiven näyttämöllä sekä historiallisia että kuvitteellisia henkilöitä.

Romaanin tapahtumat keskittyvät yhteen päivään, mutta monologien tajunnanvirrat venyttävät ne paikoin vuosikymmeniksikin – paitsi tietenkin Petersonilla, jolla tapahtumapäivänä on ikää vasta 20 vuotta ja elämää jäljellä vajaa vuosi.

Nuori Peterson on tarttolaisen professorinsa mukaan ”kaikkein kurittomin, kaikkein itsepäisin ja kaikkein lahjakkain” oppilas, joka hänellä oli koskaan ollut. Nyt hän oli tullut tapaamaan Masingia keskustellakseen Gananderin Mythologia Fennican saksannoksensa juuttumisesta sensuuriin, sekä lukemaan viroksi kääntämiään ja omiakin runojaan.

Historia tietää, että Mythologia tosiaan ilmestyi Petersonin kuolinvuonna, mutta runot hautautuivat arkistoon sadan vuoden uneen.

Mitä Äksin pappilassa vanhan ja nuoren estofiilin kesken tapahtui jää arvoitukseksi, mutta Jaan Kross esittää uskottavan tulkinnan: kun nuori mies uskaltautuu esittämään tekstejään, niiden runokuvat, mitta ja kielikin törmäävät Masingin vuosikymmenien työn tulosten kanssa ja tämän mieli kääntyy aivan liian nuorta kilpailijaa vastaan:
Mitä hän oikein itsestään kuvittelee? Kenen luokse hän luulee tulevansa tuolla tavalla oluelle haisten? Kenen edessä hän kekkaloi nuoren pöyhkeilijän kynäharjoituksillaan?!

Mutta ajatuksiaan Masing ei sittenkään saa sanotuksi ääneen, ja Peterson kiittää ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Vuosikymmenten kokemus ja meteorimainen luonnonlahjakkuus vastakkain – no, ei ehkä tarvitse hakea vastaavuuksia Salierista ja Mozartista tai Ahlqvistista ja Kivestä. Jaan Krossilla oli runon uudistajana ollut omat yhteentörmäyksensä perinteistä mittaa ja norminmukaista sanottavaa suosivien ylipappien kanssa.

Vaan voisiko olla myös toisin? Viisikymmenviisivuotias Kross alkoi olla Masingin kypsässä iässä, ja vuosikymmeniä nuoremmat kirjailijat ja taiteilijat hakivat paikkaansa ikihonkien keskellä. He haastoivat, mikseivät olisi, myös niitä, jotka pitivät itseään uudistajina ja radikaaleina. Heidän ulkoasunsa, pitkät hiuksensa ja, niin, juomatapansa oudoksuttivat toisenlaista tapakulttuuria arvostavia varttuneita kollegoja. Eikö tapa, jolla temperamenttinen Masing nielee kiukkuiset sanansa, olekin Krossin ymmärtävä silmänisku?

On 58-vuotias tieteitä, valistusta ja viron kieltä ynnä maataloutta ja neljän seinän sisällä politikointia harrastava Masing. On 20-vuotias, kuuttatoista elävää ja kuollutta kieltä hallitseva ihmelapsi Peterson, jonka kielellinen lahjakkuus yhdistyneenä sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeuksiin tulkittaisiin nykyään ehkä autismikirjon oireyhtymäksi. Mutta on myös 28-vuotias papinrouva Cara, italialaisen markiisin orvoksi jäänyt tytär, kuten arvellaan vaan ei ole todistettu. Napolista Pietarin kautta kolmekymmentä vuotta vanhemman leskimiehen lastenhoitajaksi ja sitten puolisoksi päätynyt Cara esittää tasaveroista pääroolia romaanissa, jota Juhani Salokantelen mielestä on ”oopperaa pienproosan muodossa”.

Jälleen Kross on lukenut tilannetta. Mitä voisi tapahtua, kun töihinsä ja harrastuksiinsa uppoutuneen miehen ja häntä kolmekymmentä vuotta nuoremman naisen mukavuusavioliiton idylliin, vaikka vain päiväksi, ilmestyy älykäs, estynyt, porvarillista sovinnaisuutta koko olemuksellaan vierastava nuori mies ohdakkeensinisine silmineen?

Cara ei ole mikään tytönheitukka, joka tylsässä avioliitossa haaveilee pelastajasta tai edes vaihtelusta. Monologeissaan hän toki välillä huokaa maalaiselämän ja avioliiton yksitoikkoisuutta, mutta on myös tyytyväinen osaansa. Masing arvostaa sivistynyttä vaimoaan paitsi rakastettuna myös työkumppanina.

Mitään raskauttavaa, skandaalin ainekseksi kelpaavaa ei oikeastaan edes tapahdu. Mutta ensi silmäys pappilan aamiaispöytään ilmestyvään vieraaseen saa Caran suuren hämmennyksen valtaan.

Viittaakohan Kross Goethen Vaaliheimolaisiin? Vaikka romaania ei Taivaankivessä mainitakaan, se olisi hyvinkin voinut toistakymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen löytyä Äksin pappilan tuhannen niteen kirjastosta. Goethe taisi ensimmäisenä käsitellä henkilökemiaa, toisin sanoen pohtia ihmissuhteita kemian käsittein. Tietyt ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, toiset taas hylkivät. Luonto tekee tehtävänsä, vaikka yhteiskunta ja sen instituutiot ovat toisin päättäneet. Caran ja Jaakin välinen vetovoima on kääntymäisillän peruuttamattomaksi, mutta keuhkotautia sairastavan Jaakin verensyöksy muuttaa kaiken.

Kun Masing valmistelee lähikylästä löytyneiden meteorinkappaleiden kemiallista analyysiä, hän pilkkaa mielessään Tarton yliopiston oppineita, jotka ”tutkivat sitä, mikä on viiden miljoonan virstan päässä, mutta eivät ole lainkaan kiinnostuneita siitä mikä viidenkymmenen virstan päässä olisi voinut kopsahtaa heidän päälakeensa”.

Mutta kuinka hyvin Otto Wilhelm Masing tunsi lähimmän ihmisensä?

Romaanin nimi viittaa tietysti paitsi konkreettiseen, pellolle hajonneeseen meteoriin myös Kristjan Jaak Petersonin lyhyeen uraan, nopeasti sammuneeseen tähdenlentoon, jonka leimahdus jäi vuosisadaksi vaille ansaitsemaansa merkitystä.

Petersonin kohtalo toistuu Jaan Krossin teoksesta toiseen historian virolaisille tarjoamana mahdollisuutena, toivon pilkahduksena, jonka armoton aika sammuttaa.

Mietin, mahtoiko Kross puolentoista vuosisadan päästä vihjata Masingille avainta Caran mieleen. Meteoriitin löytänyt talonpoika pohtii voisiko taivaalta pudonnut kivi ollakin peräisin kaukaisen maan tulivuoresta. Teoria oli tietysti väärä, mutta Masingin mielestä se todistaa maarahvaan itsenäisestä päättelykyvystä – ja Masingin julkaiseman lehden lukemisesta.

Rakastavan ja tyytyväisen aviomiehen mieleen olisi silloin voinut välähtää, että sellainen kaukaisen maan tulivuoresta lennähtänyt hehkuva kekäle olisi kuin itsestään tietoiseksi tullut Cara.