Tiit Aleksejevin ristiretkeläissarja etenee Lähi-idän pölyisillä ja helteisillä teillä jo neljännessä osassaan. Mutta ei yksistään Palestiinassa, aluksi olemme provencelaisessa luostarissa vuosikymmeniä myöhemmin, luostarin vanha puutarhuri tietää ristiretkistä enemmän kuin luulisi – eli päähenkilö Dieter on selvinnyt pyhiinvaelluksestaan hengissä, mikä tuo lukijalle tietyn helpotuksen, toisaalta se tuo kerrontaan ilmavuutta ja kertoa joskus asioita, joita hätäisempi sotakronikoitsija ei panisi merkille. Kysymys voi olla myös ihmisen muistamisesta ja muistin suhteellisuudesta. Mitä itse kukin haluaa muistaa ja ne muistot tulkita…

Pyhiinvaeltajien sotajoukko elää ja etenee, mukana on yhä jo sarjan alussa esiteltyjä ritareita, eikä tällaisen monikansallisen ja monesta suunnasta kootun sotajoukon perusongelma ole hävinnyt mihinkään: eri johtajilla ja heidän joukoillaan on erilaisia tavoitteita, sekä hengellisiä että yleishyödyllisiä, mutta yhtä hyvin myös omia ambitioita, tavoitteissa vilahtelee omaisuutta, valtaa ja kunniaa. Koko retkelle on myös lähdetty auttamaan idän kristittyjä, mutta välit kreikkalaisiin sekä Bysantin keisariin ja hänen käskyläisiinsä ovat lievästi sanoen jännitteiset ja myös etnisten ja kultturisten ennakkoluulojen leimaamat. Ronskien frankkiritarien mielestä kreikkalaiset ovat lipeviä ja epäluotettavia.

Antiokia tuli jo aikanaan vallatuksi ja sieltä on lähdetty etenemään. Ollaan jo rannikolla, pienempi kaupunkikin vallataan ovelalla keinolla kuin ohimennen, ja ollaan keräämässä voimia lopullista rupeamaa ja Jerusalemiin etenemistä varten. Lisäulottuvuuksia matkaan tulee tiedusteluretkestä vihollisen leiriin sekä käynnistä Heliopoliissa, kaupungissa, jonka jättimäiset rakennelmat eivät Dieterinkään mielestä voi olla ihmiskätten työtä.

Dieter on tarinankertoja, muistelija, mutta myös rakastaja. Maria de Toulouse oli Dieterin suuri rakkaus, mutta hän menehtyi jo aikaisemmassa osassa, nyt miehemme tasapainottelee ranskalaisen lesken ja kreikkalaisen ylhäisönaisen välillä. Mutta ennen muuta Dieter on näkijä, aavistelija – emmekä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Sotilaana Dieter johtaa pientä iskuosastoaan, mutta hän ajautuu myös Ranskasta lähteneiden talonpoikaisten jalkamiesten, tafuurien komentajaksi. Tafuurit ovat monella tapaa ongelma ristiretken kovimman kärjen ylhäisaateliselle johdolle: sodankäynnille tarpeellisia, mutta samalla arvaamattomia ja joka tapauksessa kustannuserä. Arvaamattomuutta vahvistaa vielä saarnaaja, jota tafuurit kuuntelevat, omanlaisensa profeetta, joka ei ole virkapapiston talutusnuorassa… Tässä paljastuu paljon keskiajan kulttuurin jännitteitä, hengellisyys ei aina tottele virkaa ja järjestystä – ja terveen järjenkin kanssa on joskus vähän niin ja näin.

Joka tapauksessa, nyt ollaan kokoamassa voimia ja ollaan matkalla Jerusalemiin, Pyhään Kaupunkiin. Nähtäväksi jää, päästäänkö sinne ja kuinka monta osaa siihen vielä tarvitaan. Pyhiinvaelluksella on vaeltaminen, tien päällä oleminen se olennainen osa. Luopuminen, itsensä alttiiksi antaminen, päämäärään suuntaaminen. Kaikkine sivumutkineenkin Tiit Aleksejevin romaani kuvaa tätä sieluntilaa loistavasti ja eläytyvästi.