Raimo Siltanen

Tarinoi­ta Virosta

Media Maker, 2018

Helsinkiläisen Raimo Siltasen uutuusteos ei vaivatta asetu lukuisten Viro-tietokirjojen joukkoon. Sitä voi luonnehtia kirjoituskokoelmaksi, jossa tarinoidaan laveasti vähän kaikesta, juurta jaksain vähemmän. Runsaan 20 luvun näkökulmat Viroon vaihtelevat seikkaperäisistä kiinnekohdista (maaperä, meri, taivas) henkilötarkasteluun (Päts, Kallas, Kross) tai heimolaisille keskeisten maiden (Saksan, Ruotsin, Neuvostoliiton, Venäjän, Suomen) merkityksen arviointiin. Aito rajanaapuri Latvia kerää sen sijaan, oman luvun asemesta, vain pelkkiä mainintoja.

Lähtökohdissa löytyy muutenkin. Siltanen on nostanut omia kokemuksia, selostuksia ja jopa fiktiota yhdistävän kirjansa yhdeksi rakennustarpeeksi Viron pelastuskomitean jäsenen Jüri Vilmsin vaiheet. Oletettavasti Helsingissä menehtyneeseen Vilmsiin kertoja palaa kommentoivissa kuvitelmissa tuon tuosta myös perusfaktat kartoittavan Vilms-luvun jälkeen. Rakennetta kerrassaan.

Kuten valistunut lukija Vilmsin ja kirjan laajojen historiakatsausten perusteella arvaa, on kirjoittaja melkoisesti velkaa Seppo Zetterbergin julkaisuille. Hänen keskeisyytensä rinnalle Siltanen nostaa teoksen saatesanoihin kymmenkunta muuta Viro-gurua, ja lähteistä voi päätellä lisää. Näin kirja tosiaan edustaa tutkimuksellisuuden sijasta ”kirjallisen ekosysteemin aluskasvillisuutta”, kuten mainosalalla kunnostautunut tekijä nokkelan vaatimattomasti sanailee.

Historian selittäminen ja kommentointi kasvaa kirjan ydinsisällöksi myös sikäli, että henkilökatsaukset ponnistavat enemmän elämäkertojen kuin tuotannon pohjalta, näin esimerkiksi Aino Kallaksen ja Jaan Krossin kohdalla. Tyyli istuu kirjan lenseän jutustelevaan yleissävyyn. Kirjan vahvuuksia ovat historian sopukoista lainatut elävöittävät yksityiskohdat, vaikkapa vironruotsalaisten erikoinen siirtäminen Ukrainaan vuonna 1781. Muhkea, yli 300-sivuinen opus lähinaapuristamme kieliikin pitkäaikaisesta Viron-kokemuksesta samoin kuin harrastuneesta lukeneisuudesta. Tuloksessa kuuluu kirjoittajan oma ääni, ja teksti yltää parhaimmillaan sympaattiseen otteeseen.

Ilman vastaväitteitä tekijä ei silti selviä. Kirjaan on suotta jäänyt haksahduksia, faktoihin sekaantuvia mielipiteitä, arveluttavia painotuksia ja jopa juoruilua. Tiivis ilmaisu on usein johtanut ilmaisun epätarkkuuteen, ja mutkien oikomisen ohella tekstiä vaivaa paikoin asenteellisuus, mikä loitontaa sisältöä neutraalista esitystavasta. Suurin ongelma on se, että kukaan ei ole osannut tai uskaltanut toimittaa teosta kunnolla. Se olisi tehnyt opukselle hyvää.

Eräistä tiedoista puuttuu tasapainoa, siitä pieni, kuvaava esimerkki sanahistorioiden vaikealta alalta: vitsin varjolla heitetty ”Laitlan” (eli Laitilan) selitys ”luotoineen” on tyypillistä kansanetymologista arvailua, ja tämän tietää myös kirjoittaja. Sen sijaan peräti kahdesti, ilmeisen vakavissaan esitetty väite, että sana Turku olisi ”tuontitavaraa virosta” osoittaa liian suoraviivaisen päättelyn vaarat. Vaikka kirjoittaja on ihastunut oivallukseensa, lukijalle tuputetaan totuutena heikosti perusteltu ylimalkaistus. Todettakoon varmuudeksi, että tässäkin on kyseessä vain tekijän mielipide, ei muuta.

Hannu Oittinen

Elo 4/2018