Talot sakeanaan menneisyyden muistoja, esineitä ja tarinoita. Ne nousevat päärooliin Mudlumin värikylläisessä romaanissa Tätini Ellen.

Vaikka kyse on kirjailijan oman lähipirin kuvauksesta ja teksti vilisee viitteitä tunnettuihin virolaisiin kulttuurihenkilöihin ja vanhoihin kommunisteihin, kirja ei pyri elämäkerrallisuuteen. Sen sijaan se on häpeämättömän henkilökohtainen tilitys omista ja lähisukulaisten ainutlaatuisista, mukavista ja kummallisista piirteistä. Erityisesti nuo kummallisuudet tuppaavat siirtymään sukupolvelta toiselle - myös esineiden, tekstiilien ja talojen kautta. Tämä tekee kirjasta helposti samastuttavan monenlaisille lukijoille.

Kirja alkaa lapsen muistoilla eksentrisestä tädistä ja muuntuu loppupuolella päiväkirjamaiseksi keski-ikäisen naisen oman elämän pohdinnaksi. Boheemi Ellen-täti on kasvavalle tytölle tuki ja esikuva, jonka kanssa puuhataan arjen asioita yhdessä, opetellaan ompelua ja muita ylisukupolvisia taitoja. Neuvostoajan vähäisten saatavilla olevien materiaalien loputon kierrätys, uudelleenkäyttö, uudelleenmaalaus ja tuunaus tulevat tutuiksi. Toisaalta tädin ”elämän haaksirikko” ja vakavat mielenterveysongelmat luovat pitkät varjot yhdessäolon ja muistojen ylle. Tältä osin kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa hirveä, hauska ja kaunis vanhenemisen ja sairastumisen kuvaus.

Vuonna 2020 ilmestynyt alkuteos on ollut Virossa hyvin suosittu, ja siitä on otettu monta painosta. Yksi syy suosioon lienee, että lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvosto-Virossa eläneille kirja tarjoaa esineiden ja tunnelmien tarkan kuvauksen myötä hienon nostalgiamatkan menneisyyteen. Suomea ja Viroa hyvin tunteville kirjan viiltävät pika-analyysit esim. virolaisesta ruokakulttuurista ja suomalaisesta kahvista jäävät huvittamaan jälkeenkin päin. Myös puutarhanhoidon asemaa virolaisessa kulttuurissa tarina valottaa autenttisesti; puutarhasta ”on pakko” huolehtia, jopa epäsovinnaisen tädin.

Kirjan tyylilajia voisi kuvailla lämminhenkiseksi satiiriksi, joka tavoittaa asioiden tummat ja vaaleat sävyt. Heidi Iivarin ilmeikästä suomennosta on ilo lukea. Suomalaiselle lukijalle käännöksen runsaat alaviitteet ja henkilöselitykset toimivat hyvänä perehdytyksenä virolaisiin kirjailijoihin, taiteilijoihin ja muihin vaikuttajiin.

Kirjan kolmen naisen - minäkertojan, äidin ja Ellen-tädin - keskinäiset suhteet kulkevat läpi kirjan yhtä aikaa ainutkertaisina ja riipivän tunnistettavina. Kirja kuvaa kauniisti kuinka muistot elävät ja vaikuttavat meissä kirkkaina vielä vuosikymmenten jälkeen. Ja kuinka esineet, paikat ja talon nurkat kantavat merkityksiä vielä pitkään senkin jälkeen, kun ihmisistä on aika jättänyt.

Kolmen naisen selviytymistarinoita kuvatessaan Tätini Ellen on perimmältään riemastuttava ja elämäniloa välittävä kirja. Kuten kirjassa todetaan: ”Ja entä sitten, että kuolemme? Mitä väliä sillä on, tapahtuuko se aiemmin vai myöhemmin? Eihän sen takia voi jättää elämää elämättä ja kirjoja ostamatta.”