Jaan Kross

Tiit Pagu

Loomingu raamatukogu, 2020

Tiit Pagu -teoksen kansi

Jaan Krossin varhain kirjoitettu mutta sitten pöytälaatikkoon tuupattu ja jäämistöstä löydetty Tiit Pagu on lopulta varsin hämmentävä lukukokemus.

Ensinnäkin Krossin ”runoromaani” jää pahasti kesken, ja keskenjäännissä tuskin on kyse samanlaisesta kirjallisesta kikkailusta, jota kirjassakin harjoitetaan. Osa säkeistöistä näyttää nimittäin keskeneräisiltä – ja yksi luku on jopa kokonaan kirjoittamatta tai sitä ei ole löydetty – mutta nämä seikat voidaan sentään selittää runoromaanin ilmeisen esikuvan eli Aleksander Puškinin Jevgeni Oneginin varassa. Siinäkin esittävät osaa tyhjät tai näennäisesti puuttuvat rivit tai säkeistöt, jotka on silti tekstiin merkitty.

Muodoltaan taidokkaassa, suorastaan mestarillisessa runoromaanissa tutustutaan oikeustieteen opiskelijaan Tiit Paguun, jonka keikarimaiset päivät Tarton yliopistossa 1930-luvun lopulla kuluvat enemmän hauskanpidon kuin uutteruuden merkeissä. Tiit kiinnostuu lääketiedettä opiskelevasta Losta, jolla on kontakteja maanalaiseen vasemmistoon. Poliittinen tausta käy ilmi, kun Lo pyytää Tiitiä toimittamaan talvella kirjeen jonnekin Ahjan tienoille ja tuomaan siihen vastauksen. Paluumatkalla Tiit tulee kuitenkin surmanneeksi häntä seuranneen opiskelutoverin, joka on turvallisuuspoliisin leivissä. Näin alkaa Tallinnaan päättyvä pakomatka, johon viitannee myös päähenkilön pakoon viittaava nimi Pagu.

Proosan myöhäisempi mestari panee lennokkailla juonenkäänteillään lukijan uskon tarinaan kovalle koetukselle. Vaikka ajankuva Tarton ylioppilaselämästä on kiinnostava, niin syventyminen keskeisiin henkilöihin jää kumman pinnalliseksi. Keikarimainen Tiit ei tunnu lainkaan sopivan Lon tarkoituksiin, ei toisinkaan päin, ja siksi Tiitin vähittäin heräävä kiinnostus sosialismiin kuulostaa varsin teennäiseltä. Tapa, jolla Tiit outoon pulaansa joutuu, ei sekään jaksa vakuuttaa. Jos tarina edes loppuisi jotenkin, niin Tiitin idealistisen kehityksen ongelma kai ratkeaisi, mutta nyt lukija voi vain aavistella jatkoa.

Julkaisun kulkeutumista pöytälaatikkoon selittävät ilmeisesti myös sisällölliset syyt. Kirjan toimittanut Jaan Undusk arvelee jälkisanassaan, samoin kuin esitelmässään Kross-seminaarissa Helsingin Oodi-kirjastossa helmikuussa, että Krossin esittämä tarina tuskin olisi kelvannut aikansa neuvostokirjallisuuden portinvartijoille. Unduskin ansiokkaan ja Krossin Siperian-vuosia valaisevan artikkelin mukaan nihkeään vastaanottoon vaikutti myös Krossin tausta ensin pakkotyöläisenä ja sitten karkotettuna Komissa vuosina 1946–1954. Taustaltaan ongelmaisia kirjailijoita ei mielellään julkaistu ainakaan heti; Krosskin pääsi tästä pannasta oikeastaan vasta runokokoelmalla Söerikastaja (Hiilenrikastaja , 1958).

Edellä todettu ei kuitenkaan estä pitämästä tarinaa monessa suhteessa kiinnostavana. Se on teknisesti taidokas, kuten jo todettu, ja jo siksikin koukuttava – kunnes lopahtaa kesken. Jälkisanan pyöreät arvailut mahdollisesta jatkosta eivät pelasta toteamasta, että Tiit Pagu jää varhaiseksi kuriositeetiksi ja marginaaliksi Krossin sittemmin mittavaan tuotantoon.

Tiit Pagu jakautuu kaikkiaan 267 säkeistöksi, jotka muodostavat yhdeksän lukua (niistä kahdeksas tosin puuttuu), ne taas kaksi pääjaksoa. Puškinin ohella tulos asettuu nykyään muiden virolaisten runoromaanien rinnalle, joita ovat jälkisanan mukaan kirjoittaneet Jaan Kärner, Betti Alver, Henrik Visnapuu ja Ivar Grünthal. Tuloksen kielellisestä ja muodollisesta mestaruudesta kertoo sekin, että Kross kehitti 18-säkeisestä säkeistöstä oman vaikeutetun versionsa, jonka luonteenomaisin piirre on ensimmäisessä ja kolmannessa säkeessä esiintyvä daktyyliriimi, esim. stroofin 54 alku:

ta aju põhjakurdudes
säälsamas tekkis tume laine
mis, teadvusesse murdudes,
sai mõtteks: – –.

Mutta se siitä. Tiit Pagu tarjoaa miellyttävän hairahduksen niille, jotka jo ovat uponneet Krossin tuotantoon kainaloitaan myöten – ja varmaan oppineet siinä yhteydessä vironkin. Tavalliseen suomalaiseen virontallaajaan tämä taideteoksen alkukehitelmä tullee säilyttämään etäisyytensä.

Hannu Oittinen

Elo 2/2020