Virolaista proosaa julkaistaan suomeksi vuosittain useita nimikkeitä, ja iloksemme nykyään myös lastenkirjoja. Yksi viimeisimmistä suomennetuista lastenkirjoista luo toivoa ja koskettaa monella tavalla kaikkia läheisensä menettäneitä.

Puistossa kasvaa puu, jonka luona pieni tyttö käy joka päivä koiransa kanssa. Tyttö tykkää kiivetä puuhun tarkastelemaan lähiseutua ja uutta asuinympäristöään. Koira vain makailee puun alla, koska se on jo vanha eikä oikein jaksa tehdä muuta. Eräänä päivänä koira on poissa, se on siirtynyt lepäilemään koirien taivaaseen tai jonnekin muualle. Tyttö tuntee itsensä yksinäiseksi, sillä hän ei ole vielä saanut uusia ystäviä uudesta koulustaan. Ikävissään tyttö alkaa kirjoittaa kirjelappusia, vaikka ei aluksi tiedäkään, kenelle ne voisi lähettää. Kirjeisiin tyttö avaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Vähitellen hän huomaa, että kirjeet on kirjoitettu poismenneelle lemmikille. Onko hänen uskollisella ystävällään hyvä olla siellä, missä se nyt onkaan, onko turkki kammattu, kynnet leikattu, ja eihän kaulapanta vain hierrä? Tyttö kantaa kirjeitä mukanaan, sillä ne tuovat lohtua ja toivoa. Kun kouluun saapuu luokkakaveriksi uusi poika, keksivät he yhdessä ripustaa kirjelappuset siihen puuhun, jonka alla tytön koira makaili ja jossa tyttö kiipeili.

Meille jokaiselle tulee eteen hetki, jolloin läheiselle on jätettävä lopulliset hyvästit, eikä siinä ole mitään eroa, onko kyseessä ihminen tai joku muu läheinen. Joka kerta tilanne on yhtä vaikea; tuntuu että maailma romahtaa. Toivon puu nostaa keskiöön juuri sellaisia seikkoja, jotka voivat tukea lukijaa noina vaikeina ja haikeina aikoina.

Mieleeni muistuu toinen, samantyylinen lohtukirja: Sinä yönä tuli talvi (teksti: Anna Elina Isoaro, kuvitus: Mira Mallius, WSOY 2021); kirja on julkaistu jo latviaksi, puolaksi ja unkariksi, mutta ei vielä viroksi. Kirja kertoo tarinan isoveljestä, joka ei saakaan odottamaansa pikkusisarusta kotiin. Tuossakin kirjassa vaikeaa aihetta lähestytään lapsen tasolta, jossa päällimmäiseksi jää lohdullinen ajatus elämän jatkumisesta.

Näin ollen aihe on hyvin universaali.

Havaintoja kuvakirjan kääntämisestä

Toivon puussa hillityn harmoniset kuvat sopivat tarinan nostattamaan mielialaan. Kirjan teksti ja kuvitus täydentävät hienosti toisiaan, myös suomennoksessa. Käännösprosessissa on otettava huomioon paitsi sanojen ja lauseiden merkitykset myös kuvien ilmaisut. Kuvakirjan lukija tai kuuntelija on todella herkkäkorvainen ja tarkkasilmäinen! Kirja sopii erinomaisesti juuri lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.

Tässä kirjassa – kuten kuvakirjoissa yleensäkin – tekstiä on vähän. Se ei silti tarkoita, että kääntäminen olisi yhtään sen helpompaa kuin esimerkiksi proosan kääntäminen. Voisinpa melkein väittää, että asia on päinvastoin: Mitä vähemmän tekstiä, sitä tarkemmin käännöksen pitää vastata alkuperäistä ja antaa oikeutta alkuteokselle.

Käännösteorioihin liitetään muun muassa käsitteet strategia ja vastaavuus. On tunnistettava käännettävän tekstin kielelliset strategiat ja ilmaisutavat. – Viron kielessä ei juurikaan ole omistusliitteitä (possessiivisuffikseja), mutta suomen yleiskielessä niitä kuuluu käyttää. – Mielestäni suomentaja on valinnut oikeanlaisen ratkaisun, vaikkakin se sotii yleiskielemme periaatteita vastaan. Toivon puussa kertojana on pieni tyttö. Suomennosta lukiessani tämä puhekielinen ratkaisu toimii ja se tuntuu luontevalta, esimerkiksi ”meidän puistossa” (vs. meidän puistossamme) tai ”me istuttiin penkillä ja katsottiin” (vs. me istuimme penkillä ja katsoimme).

Strategisten ratkaisujen tekemisen lisäksi yksi kääntäjän hieno ominaisuus on empatia; toisin sanoen kyky kääntää ajatuksia, tunteita ja kokemuksia, jotka eivät ole omia eivätkä omasta elämästä tuttuja. Kääntäjällä on kyky asettua toisen henkilön (kirjailijan, kertojan, henkilöhahmon) asemaan ja ottaa omakseen vieraita todellisuuksia, kuten aiheesta tämän jutun lähdeteoksessa kirjoittaa saksaksi kääntävä Stefan Moster. – Empatiasta esimerkkinä nostan yhden – ehkä mielipiteitäkin jakavan – seikan: suomentaja käyttää vaihdellen pronomineja ”se” ja ”hän”, kun kyse on koirasta. Viron kielessä tätä ”ongelmaa” ei ole, kun virossa voidaan niin ihmisistä kuin eläimistä käyttää yksikön kolmannen persoonan pronominia ”ta” tai ”tema”. – Itsekin niin sanottuna ’koiraihmisenä’ käytän koirasta puhuessani pronomineja vaihdellen; ”hän” tuntuu luontevammalta lämpimien tunteiden ilmaisuun, puolestaan ”se” on neutraalimpi. – Lisäksi suomentaja on korvannut alkutekstin ta-pronominin useissa kohdissa soljuvasti koiran nimellä; nimen valinnasta siis seuraavaksi.

Kun Rusinasta tulee Papu

Vironkielisessä Toivon puussa koiran nimi on Rosin, jonka suora suomennos on rusina. Nimien kääntäminen, varsinkin lasten- ja nuortenkirjoissa, saattaa joskus tuottaa kääntäjälle päänvaivaa: kääntääkö suoraan vaiko ei? – Suomennoksessa koira on saanut nimekseen Papu. Nimen valintaan vaikuttaa suurelta osin se, miten teksti toimii; tässä tapauksessa kaksitavuinen Papu sopii tekstin rytmiin paremmin kuin esimerkiksi kolmitavuinen Rusina sopisi. Silti nimen vaihtaminen tukee kirjan kuvitusta ja kuvitus käännöstä: lukija tunnistaa, että kyse on tummanruskeasta tai mustasta koirasta, niin kuin ovat väriltään myös sekä rusina että papu.

Kirjassa muita henkilöitä ei mainita erisnimin: on tyttö (tosin vain takakansitekstissä hänen nimekseen mainitaan Anna), poika ja äiti. Erisnimi on ainoastaan kirjan päähahmolla koiralla.

Nostan vielä esimerkinomaisesti esiin suosittujen suomalaisten lasten kuvakirjojen, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat. Niitä on julkaistu ainakin 25 kielellä ympäri maailman. Monessa maassa tai kielialueella hahmojen nimet on vaihdettu. Onko siis rikottu kääntäjälle tärkeää vastaavuusperiaatetta vaiko tuotu käännös lähemmäksi kohdekielen lukijaa? Esimerkiksi Ruotsissa hahmot tunnetaan nimillä Sixten ja Blixten, Tanskassa puolestaan Kalle ja Palle. – Myös Virossa noiden Outolassa seikkailevien veljesten nimien vaihto muotoon Teedu ja Peedu toimii, samoin paikannimen vironnos Kummavere. Hahmojen suomenkieliset nimet saattaisivat aiheuttaa erikoisia mielleyhtymiä: Tatu-nimen voi mieltää sekä nenästä erittyvään nesteeseen tatt tai jopa tatuointiin kun taas Patu-nimen patt-sanan genetiivimuotoon patu. – Eivät taitaisi sopia pienten lasten kuvakirjaan!

Sanavalinnat merkitsevät

Kuten jo edellä on mainittu, kirjan teksti ja kuvitus kulkevat käsi kädessä. En malta olla vielä nimeämättä yhtä pientä kohtaa, joka mielestäni on erittäin hyvä: Kun alkutekstissä tyttö lemmikkinsä menettäneenä tuntee tyhjyyttä, ”kõik oli minust kuskil eemal”, suomentaja on valinnut eri synonyymeista parhaan käännösvaihtoehdon, ei mitään näistä: etäällä, kaukana, poissa, syrjässä vaan sanan loitolla. Nuo neljä ensin mainittua voi tulkita konkreettisesti poissa olevaksi, mutta käännökseen valitun sanan voi tulkita nimenomaan tunteen tasolla; vaikka tyttö fyysisesti on koulussa, on hän henkisesti jossain muualla. Lisäksi loitolla-sana saattaa monille kirjaa lukeville tai vanhempien lukemana kuunteleville olla vieras, joten kirjoja lukemalla voi myös oppia uutta.

Suomalais-virolainen yhteishanke

Kätlin Vainola ja Meria Palin tapasivat Lastenkirjasilta-Sõnasillad-projektissa, jonka järjestivät Lastenkirjainstituutti Suomesta ja Viron Eesti Lastenkirjanduse keskus kummankin maan lastenkirjailijoille ja -kuvittajille. Lastenkirjasillassa pidettiin muun ohessa myös kirjan luomisen työpaja, jonka alussa kuvittajat arpoivat itselleen kirjailijan. Arvonnassa Meria nosti hatusta Kätlinin nimen. Toivon puu on Vainolan ja Palinin ensimmäinen yhteinen kirja. – Ehkä tuo suomalais-virolainen yhteishanke poikii myös muiden kuvittaja-kirjailija-parien teoksia ja niiden suomennoksia! – Lisätietoihin po. projektista pääsee tästä linkistä.

Muutama sananen Toivon puun tekijöistä

Kätlin Vainola on Tallinnassa asuva lastenkirjailija. Hän on julkaissut kuvakirjoja, tietoteoksia ja koulujen oppikirjoja. Hänen kirjojaan on käännetty useille kielille. Hän on myös ohjannut luovan kirjoittamisen työpajaa Lastenkirjallisuuden keskuksessa. Vuodesta 2019 hän on työskennellyt aikakauslehden Hea Laps päätoimittajana.

Meria Palin on Tampereella asuva kuvittaja ja kuvakirjailija. Hän näkee kuvakirjojen tekemisen taiteenlajina, jonka avulla voi kääntää elämän suuret haasteet toivoksi. Palinin esikoisteos Taikapuikot valittiin yhdeksi Suomen Kauneimmat Kirjat 2020 -lastenkirjaksi.

Hannu Oittinen on Helsingissä asuva suomentaja ja tietokirjailija. Oittinen on suomentanut useita virolaisia romaaneja, novelleja ja runokokoelmia sekä ollut suomentajana mukana eri kokoomateoksissa. Hänet on palkittu Viron kulttuurirahaston vuosittaisella käännöspalkinnolla vuonna 2016 suomennoksestaan Väkevä kaupunki (alkup. Tiit Aleksejev: Kindel Linn).

***

Alkuperäinen teos: Lootuse puu, Kirjastus Draakon ja Kuu 2025

Lähteet:
Eesti Lastekirjanduse Keskus (Viron lastenkirjallisuuden keskus)
ELIC – Eesti Kirjanduse Teabekeskus
Lastenlehti Täheke 7-8/2025
Bonnier Rights Finland / Rights sold
Rights & Brands, https://rightsandbrands.com/authors/aino-havukainen-sami-toivonen/
FILIn opas kirjallisuuden kääntäjille (Merja Aho & Stefan Moster, SKS 2021) (https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182733/FILIn_opas_kirjallisuuden_k%c3%a4%c3%a4nt%c3%a4jille.pdf?sequence=1&isAllowed=y ).