Leelo Tungal

Toveri lapsi

Arktinen banaani, 2019
Suomennos Anja Salokannel

Toveri lapsi -teoksen kansi

Vielä yksi kertomus: Leelo Tungalin omaelämäkerrallinen trilogia, josta nyt on suomennettu ensimmäinen osa, asettuu niiden koskettavien virolaisromaanien jatkumoon, johon kuuluvat esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät, Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä ja Ilmar Taskan Pobeda 1946, tai vaikkapa sukupolvea nuoremman Kai Aarelaidin Korttitalo. Niissä kaikissa on yhteistä miehitysajan pelon, epäluulon ja kätketyn vastarinnan ilmapiirin kohtaaminen lapsen näkökulmasta. Leelo Tungalin Toveri lapsi on nähty myös viime vuonna valmistuneena Moonika Siimetsin saman nimisenä elokuvana.

”Kertomus onnellisesta lapsuudesta” sisältää paradoksin. Lapsi voi viettää päivänsä onnellisissa leikeissä, vaikka ainakin vaistoaa, että ympärillä purraan hammasta ja murehditaan kyyditettyjä omaisia. Voi olla onnellinen vaikka mustatakkiset miehet tulevat tekemään kotietsintää ja vievät äidin tai isän tuntemattomaan paikkaan.

Lapsen mieli on joustava ja pyrkii näkemään vaikeimmatkin kokemukset normaalitilana. Mutta se myös kerää painolastia, joskus elämän mittaista syyllisyyttä. Oliko se, mitä tapahtui, seurausta jostain, mitä minä olin tehnyt?

”Jos minä olisin kiltti ja kunnollinen lapsi, äiti ei olisi koskaan hylännyt minua.” Leelo Tungalin romaani alkaa suoraan pimeyden ytimestä: pienen kertojan ääni kuvailee asioita, jotka hänen rajallisen kokemuksensa mukaan kuuluvat tai eivät kuulu kiltteyteen. Kiltteyteen ei esimerkiksi kuulu kompastua ovella seisovan pyssymiehen saappaisiin eikä kaatua nenälleen lattialle levitettyyn paperi- ja kirjakasaan. Leelo pitää kyyneleitä äidin silmissä moitteena. Hän on käsittävinään, että äidin mitta on täynnä ja että hän siksi päättää jättää lapsensa kunnes tämä on tullut kiltiksi jälleen.

Leelo Tungalin elämäkertatiedoissa kerrotaan, että hänen opettajaäitinsä pidätettiin 1950, vuosi suurten kyyditysten jälkeen, ja sai ajalle tyypillisen tuomion 25+5 vuotta, siis 25 vuotta vankeutta ja viisi vuotta karkotusta. Romaanin alkusivuilla täsmennetään päivämäärä toisin (ehkä kerrontateknisistä syistä?): ”Nimi alle! Ja merkitkää myös päivämäärä: kahdestoista huhtikuuta tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäyksi.” Sen mukaan Leelo olisi ollut nelivuotias äidin pidättämisen aikaan.

Elämä jatkuu kahdestaan isän kanssa. Onneksi on sukulaisia ja naapureita, jotka tukevat ja hoitavat kun isä yrittää selvittää äidin kohtaloa ja järjestellä avustajaa oikeudenkäyntiin. Välillä käydään Tallinnassakin tädin työpaikassa kampaamossa, jossa Leelo saa uutta ihmeteltävää aikuisten kummassa maailmassa.

Isovanhempien, tätien ja setien joukko on kuvattu herkullisesti, voisi kuvitella Amarcordin riminiläisen suurperheen isovanhempien kookkaan talon ruokapöydän ympärille. NKVD:n koura on iskenyt heidänkin joukkoonsa, uhmaa ja vapautumisen unelmia se ei ole lannistanut. Vapauttajat lännestä eivät vain tunnu pitävän kiirettä, vaikka kovasti rätisevässä radiolähetyksessä kehotetaan olemaan valmiina.

Neuvostovaltaa ja Stalinia herjaaviin pilkkapuheisiin ”toveri lapsen” eli Leelon neuvostoradiosta ja koulun liepeillä oppimat propagandalauseet ja pioneerilaulut törmäävät tragikoomisella tavalla. Aikuiset hätkähtävät: niin monien tiedetään joutuneen vaikeuksiin puhuttuaan varomattomasti lapsen läsnäollessa – tämähän, sivumennen sanoen, oli Ilmar Taskan Pobeda 1946:kin aiheena. Hetken säikähdyksen jälkeen puheet jatkuvat entiseen tapaan. Propagandan värittämän pinnan alla oli virolaisten toinen todellisuus, joka säilyi kansallisena voimavarana.

Leelo Tungal on pitkän linjan lastenkirjailija, joka tietää miten lapsille kirjoitetaan, ja luonnollisesti myös miten lapsista kirjoitetaan. Anja Salokannel on tavoittanut tarkasti tasapainoillen kielen kaksi tasoa – lapsen puheen ja sen takaa vaivihkaa kommentoivan aikuisen.

Virolaisen pikkukylän elämä on vaikeuksista, pelosta ja surusta huolimatta usein leppoisaa, ja urheileva isäkin voi joskus vaihtaa viihteelle paikallisten olutveikkojen kanssa. Toveri lapsi sukeltaa pienen lapsen ajatusmaailmaan, jossa kaikki on sitä miltä näyttää, paitsi että mielikuvitus tekee siitä – trendikästä termiä käyttäen – lisättyä todellisuutta. Aivan verrattomia ovat pienen Leelon keksimät laulut, eli mukaelmat tutuista perinteisistä ja ikuista optimismia kaiuttavista pioneerilauluista (runot ja laulut on suomentanut Heli Laaksonen): ”Kas enkooveedee-enkooveedee, tonttu ulos kurkistaa, enkooveedee-enkooveedee oveen kolkuttaa.” Niiden laulaminen väärien ihmisten läsnäollessa on veretseisauttava hetki. Ja aivan oma lukunsa on lukemaan oppimisen ihme.

Lopuksi juonipaljastus. Toisin kuin elokuvassa Leelon äiti ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa vielä palaa kotiin Siperiasta.

Hannu Marttila

ELo 5/2019