Varhainen herätys odotti minua elokuisena aamuna vuonna 1991. Olin lähdössä Tallinnaan yhdessä filmiryhmän kanssa tekemään videomuotokuvaa Jaan Krossista. Työn oli tilannut Suomen Kirjailijaliitto, ja sen toiminnanjohtaja Päivi Liedes tulisi mukaan.

Heti aamukuuden jälkeen soi puhelin, ja Liedes ilmoitti lyhyesti: ”Emme lähde. Kuuntelin juuri uutiset. Moskovassa tapahtuu nyt jotakin.”

Jäin kotiin seuraamaan radiota ja televisiota. Neuvostoliiton pääkaupungissa oli alkanut vallankaappaus. Uutistenlukijoiden äänet toistelivat tämän elokuun 19. päivän nimiä: Gennadi Janajev, Mihail Gorbatšov, Paavo Väyrynen…

Mutta parin päivän päästä putsch Moskovassa oli ohi, Viro sitä vastoin vapaa. Maan ulkoministeri Lennart Meri työskenteli kuumeisesti toimistossaan hankkimassa jälleen palautetulle itsenäisyydelle ulkovaltojen tunnustuksia. Toimistona olivat Tuglas-seuran tilat Helsingin Mariankadulla.

Kun kuvausryhmä sitten syyskuun puolella matkasi Viroon, jäi mieleeni näkymä Hiidenmaan lautalta, jolla mentiin Kassariin Krossien kesähuvilalle. Aluksen savupiippu oli maalattu sinimustavalkoiseksi, se teki vaikutuksen. Mutta tarkemmin katsoen piipun kyljestä erottui pisterivien kuvio aivan kuin lasten tehtäväkirjassa: yhdistä pisteet viivalla, näet tuleeko esiin oravan vai jäniksen kuva! Tästä kuva-arvoituksesta oli kylläkin luettavissa sirppi ja vasara. Nyt ne olivat, yhtäkkiä, mennyttä aikaa.

Viro sai itsenäisyytensä takaisin nopeasti, maailmanpolitiikan käänteen säestäessä. Mutta kyllä kansalaiset olivat tehneet sen eteen myös päättäväisesti työtä.

Vuosi 1991 alkoi synkissä merkeissä. Kaikissa kolmessa Baltian maassa oli kansallinen liike herännyt, jo puolitoista vuotta aiemmin sen yhteinen voimannäyttö oli ollut Baltian ketju: lähes kaksi miljoonaa ihmistä oli muodostanut 600 kilometrin mittaisen vyön muistuttamaan toiseen maailmansotaan johtaneista tapahtumista. Mutta heti tammikuussa neuvostovalta pani liikkeelle sotakoneistonsa. 13.1. päädyttiin verenvuodatukseen Vilnassa, viikkoa myöhemmin Riiassa. Viroon oli tuotu puna-armeijan erikoisosastoja kuukauden alussa, ja suurten venäläistehtaiden työläismassat demonstroivat vallanpitäjien mahtia.

Vapauden tahtoa tämä ei masentanut. Tammikuun lopulla virolaiset ryhtyivät rakentamaan kivisiä panssariesteitä Toompean parlamenttirakennuksen tuloväylälle Tallinnassa – yksi valtaisa järkäle on edelleen paikalla muistomerkkinä. Maaliskuisessa kansanäänestyksessä enemmistö kannatti valtiollista itsenäisyyttä, ja kuun lopulla Virossa vietettiin pääsiäistä virallisesti ensi kertaa puoleen vuosisataan.

Kevätkuukausien mittaan virolaiset toimivat intensiivisesti kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Luotiin yhteyksiä ulkomaille, rakennettiin kotimaahan uutta poliittista kulttuuria ja lainsäädäntöä. Suurvallan mahti tuntui silti koko ajan. Elokuun vallankaappausyritys toi puna-armeijan erikoisjoukot Tallinnaan ja sotilaskolonnat Viron maanteille. Jännitys huipentui Tallinnan televisiotornin piiritykseen.

Kevätkuukausien kehitys näytti, miten nopea ja laajakantoinen prosessi oli läpikäyty runsaassa kolmessa vuodessa, vuoden 1987 fosforiittisodasta alkaen. Niin oli synnytetty todellista kansalaisyhteiskuntaa niiden tukahdutettujen vuosikymmenten jälkeen, jolloin virolaisten kokoontumisvapaus oli rajoitettu pelkkiin kennelklubeihin ja shakkikerhoihin.