Doris Karevan uutuuskirjan nimi viittaa vapaasti mutta selvästi Juhan Liivin runoon Eile nägin ma Eestimaad, joka laulavan vallankumouksen vuosina soi iskelmänäkin. Vapaammin assosioiden liitän sen myös matkakirjaklassikkoon Kas tunned maad (1966) joka on muuten lainannut nimensä Mihkel Vesken tunnetulta laululta. ”Unessa näin Vironmaan” kiinnittyy näin jo nimessään lujasti virolaisuuteen.

Vahvaa mielikuvaa virolaispaikoista tukee vielä alaotsikko kohavaip, joka viittaa paikkojen muodostamaan ”mattoon”, kankaaseen tai verkostoon. Ja se eroaa vain kirjaimen verran semiotiikassa tutusta paikan hengestä, kohavaim, joka Karevan erikoisessa avantgardekirjassa ei jää sivumielteeksi sekään.

Miksi erikoisessa? Kareva käyttää aineistonaan aitoja virolaisia paikannimiä, loputonta aarreaittaa, joka taipuu runouden käyttöön muun muassa siksi, että osa nimistä voidaan lukea tai tulkita yhteydessään verbeiksi (Loe, Söödi) tai partikkeleiksi (Poole). Näin kokoelmassakin ison alkukirjaimen säilyttävistä nimistä ei tulekaan ihan niin puisevaa luetteloa kuin odottaisi – vaikka hieman oudolta tällaiset ”listarunot” kyllä näyttävät. Lainaan näytteeksi ensimmäisen runon alkua:

Õhu Maade Merise
Assamalla Aruserva
Aarike Algallika
Vivva Ajataguse
Välgi Eoste Ilmandu
…

Kielellisenä kokeiluna temppu on kiinnostava ja mielestäni myös onnistunut, koska paikannimiin sisältyy yllättävästi eri alojen sanastoa koirista ihmisiin, ammatteihin, olueen, gastronomiaan ja vaikka mihin. Runoilija järjestää, rytmittää ja sävyttää tätä aineistoa suorastaan häkellyttävällä tavalla niin, että tulos saa paikoin lastenloruilun, toisin paikoin uhkan, roisiuden, leikkimielisyyden, globaaliuden tai yhteiskuntakritiikin piirteitä. Kaikkeen nimet taipuvatkin.

Miten tällaista pitäisi lukea tai tulkita? Yksittäisten runojen perusteella päätellen, tarkoitusperiä arvaillen ja naatiskellen, miten muutenkaan. Takakansitekstin ehdotus lugulaul, eli eepos tai kertova runoelma, jääköön silti kustantajan markkinointikikaksi ja toiveajatteluksi, sillä mikä tahansa kokonaistulkinta Karevan kielelliselle pläjäykselle vaatii paitsi loistavaa kielitaitoa niin myös vilkasta mielikuvitusta jopa syntyperäiseltä virolaiselta. Paikannimiaineiston ryteikössä suunnistaminen on nimittäin hypervaikeaa, mutta siinä sen juju juuri piilee. Sillä eihän runon tarvitsekaan olla perinteistä tai helppoa. Kummallisesta aineistosta on nyt syntynyt teos, joka kurottaa kohti kokeilevan virolaisen runon kärkeä.

Kersti Tormisin upea kuvitus tekee Karevan runokirjasta kokonaistaideteoksen. Satavuotiasta Viroa voi tyylikkäästi onnitella näinkin eli kirjalla, joka jää kytemään mielen syövereihin ja jonka kiehtovan outouden voi palata tarkastamaan yhä uudestaan.