Virolainen menestyskirjailija Kai Aareleid ei vielä kilpaile eniten suomennettujen virolaiskirjailijoiden sarjasssa, mutta parantelee asemiaan sinnikkäästi. Outi Hytösen vuonna 2018 suomentama Korttitalo oli vasta ensimmäinen näyte tämän taitavan tekijän proosakynästä. Sen lisäksi kannattaa muistaa, että runouden alallakin ansioitunut Aareleid on julkaissut lyriikkaa myös suomeksi, eikä edes käännöksiä, vaan jo alun perin suomeksi kirjoitettua. Se vihjaa osaltaan pieneen muutokseen Viron ja Suomen välisessä runomaisemassa, sillä Aareleid ei ole suinkaan ainoa, joka kirjoittaa ja julkaisee kummallakin kielellä. Saman on hiljattain tehnyt runoudessa myös esimerkiksi Heidi Iivari hienolla kaksikielisellä teoksellaan Tarton sarjarakastaja.

Runoilija Aareleid voisi varmaan kirjoittaa suomeksi myös proosaa, onhan hänellä takanaan Teatterikorkeakoulun opinnot Helsingin Sörnäisissä. Toistaiseksi Aareleidin proosa on kuitenkin ilmestynyt viroksi ja suunnattu virolaiselle yleisölle. Kolme ilmestynyttä romaania eli Vene veri (2011), Linnade põletamine (2016, mainittu Korttitalo) ja Vaikne ookean ovat vakuuttavia esimerkkejä taidokkuudesta. Juonikkaan täydennyksen näille vinyyleille luo novellikokoelma Salaelud (2018, ks. Elo 1/2019).

Kirjoitin Salaelujen arviossani tuokiokuvista kokonaisuuden rakenne-elementteinä. Samaan tapaan myös Aareleidin pitempi proosa tuntuu muodostuvan lyhyistä ”kotvasen” jaksoista, vaikka romaaneissa ei pelatakaan ihan samoilla nappuloilla. Pitemmässä proosassa ovat silti hyvin tunnistettavissa kirjailijakuvaa vahvasti luovat ainekset: lukujen suppeus, eri aikatasojen rinnakkaisuus, sukupolvien jatkuvuus, venäläisyys vastaan virolaisuus sekä vahvat naiset, joiden toiminta sysää miehet sivuosiin, vaikka heissä piilee samalla ihmissuhdepulmien alku ja juuri.

Kolmea eri sukupolvea edustavien naisten elämänvaiheita ja valintoja seurataan luvuissa, joista varhaisimmat sijoittuvat 1960-luvun alkupuolelle, myöhäisimmät vuoteen 2010. Liki puolen vuosisadan aikajana antaa mahdollisuuden sirotella tekstin lomaan viitteitä yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten vaikkapa Moskovan olympialaisiin tai Viron itsenäistymisen ja Venäjän luhistumisen vaiheisiin. Se rikastaa tekstiä hienosti.

Vaikne ookean -kirjan – eli ”Tyynenmeren” – nimeä selittävät ”kirjurin” nimeen pannut jaksot, joiden ajankohta on vuodessa 1513. Espanjalaisen löytöretkeilijän Vasco Núňez de Balboan kirjurin muistiinpanot Tyynenmeren löytämisestä ovat samalla kirjan erään henkilön proosayritelmiä. Balboan tylynä kohtalona oli tulla teloitetuksi petturina; totuuden kirjaajan palkkiona taas jakaa sama kohtalo. Kirjan muiden tarinoiden rinnalle kirjuri tuo herkullisen lisän, jossa elämässä tehdyt valinnat johtavat äärimmäiseen lopputulokseen. Myöhemmät tarinat eivät pääty yhtä lopullisesti, eivät edes pahaenteisesti, mutta kylläkin koskettavasti.