Risto Vuorinen

Vastarannan lumo

Editors Oü, 2019

Vastarannan lumo -teoksen kansi

Pitkään Virossa asunut Yle-uutisten entinen Baltian kirjeenvaihtaja, nykyinen vapaa toimittaja Risto Vuorinen on vihdoin kirjoittanut sen, mikä monen toimittajan mielessä vain häilähtelee – eli romaanin. Ja miksikäs ei, liittyyhän fiktiivinen teksti luontevasti toimittajan joltain osin aina kirjalliseen työhön.

Kirjan alaotsikon ilmaus murrosaika paljastaa, että yksi lähtökohta on ollut sama kuin monilla muillakin suomalaiskirjoittajilla: tuloksen genrestä riippumatta Viron lähihistoria nimittäin kaipaa alati täydennyksiä, olivat ne sitten muistelmia, varmemmin dokumenttipohjaisia kirjoitelmia tai selvemmin kaunokirjallisia töitä. Vuorisen Vastaranta sattuu tässä vertailussa viimeksi mainittujen joukkoon, vaikka se tuntuu vallattomasti sisältävän myös muistelmallisia mielipiteitä.

Vastarannan lumo luo asetelman, jossa seurataan ikään kuin rinnan kauhavalaisen Jaakkolan perheen ponnistuksia paremman elämän eteen sekä perheen pojan Ingon pyrintöjä itsenäiseen elämään. Yhteisenä linkkinä kaikille toimii Viro, sillä niin perheen Antti-isällä, Anja-äidillä kuin Ingollakin on ollut tai on jokin oma suhde maahan: Antilla Viru-hotellin rakentaminen, äidillä matkatoimisto, Ingolla ensin erilaiset projektit, sitten myös setukaistyttöystävä, laulaja ja tanssija Inga.

Kirjan aikajana yltää vajaan puolen vuosisadan mittaiseksi uudelleen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Valtaosin kronologinen eteneminen suo kertojalle mahdollisuuden kommentoida, kenties muistellakin monenlaisia tapahtumia Tallinnan vuoden 1980 jalkapallohuliganismista Baltian ketjuun (1989) tai itsenäisyyden palauttamiseen (1991). Juonenkäänteissä kolutaan myös suorastaan odotuksenmukaisesti Viro-jutelmien ainaista peruskauraa, kuten Viru-hotellin mikrofoneja, hankalasti saatavia eli ”defisiittisiä” kauppatavaroita tai rikollisuutta, joka sekin luo kirjaan mukiinmenevän mutta vähän vastenmielisen juonikuvion.

Joidenkin tapahtumien niukka ja ohimenevä kommentointi tuntuu johtavan turhaan epätarkkuuteen. Vaikkapa kun yölaulujuhlilla heilutellaan sinimustavalkoisia lippuja kesäkuussa 1988, niin lippujen toteaminen ”kielletyiksi Neuvosto-Virossa” luo tapahtumasta hassun mielikuvan, vaikka moni puoluepamppu kieltoihin tuolloin vielä uskoi. Vastaavia tulkintapulmia syntyy myös, kun ohimennen todetaan, että ”Kansanrintama haluaa Viron irtautuvan Neuvostoliitosta” (s. 175) tai kun Gorbatšovin todetaan vastustaneen Liettuan mutta tukeneen Viron itsenäistymistä (s. 262). Niinkö tosiaan? Ei fiktioonkaan sentään tarvitse jokaista mutkaa oikoa. Kansanrintama ei suinkaan ollut alusta asti saati yksimielisesti itsenäisyyden kannalla, ja Gorbatšov taas tuskin edes harkitsi Neuvostoliiton hajottamista toisin kuin eräs Jeltsin. (Eli kiitos pikemmin hänelle…)

Tekevälle tietysti sattuu. Kirjassa saa ansaitun sijansa musiikki, myös juonessa ja jopa niin, että tekstissä viitatut kappaleet on lisätty loppuun ”soundtrack”-sivulle. Musiikkimielessä tutulta itse kullekin tuntuu Von Krahlin teatterin kaksikerroksiseen baariin Tallinnan vanhaankaupunkiin sijoitettu tunnelmapala Vennaskond-bändin esiintymisestä. Soittivat varmaan Insener Garini hüperboloidinkin, ja kaikki olisi ookoo, ellei vuodeksi olisi lipsahtanut 1989, kun Von Krahlin perustamiseen jäi vielä kolmisen vuotta aikaa… Sen sijaan Vennaskond kyllä porskutti silloin jo täysillä. Mutta se siitä, sillä on selvää, että kirjoittaja tuntee musiikkinsa.

Tarkkana saavat siis olla peetit ja porkkanat fiktion pellossa. Itse sisällön danbrownmaisesti eteneviä suppeita lukuja nielin sujuvasti, tosin hieman oudostellen, miten Kauhavan ja Viron narratiivit saadaan lopulta kohtaamaan toisensa. Vähän erillisiksi ne jäivät, ja kun romaanista muutenkin puuttuu sellainen järisyttävä loppuratkaisu, joka onnellistaisi hetkessä kaikki, niin lukija joutuu tyytymään vain vaivihkaiseen onneen.

Viroa tuntevat voivat poimia Vuorisen Riston kirjan lukuisista lauseista hauskoja ja herkistäviä, jos karvaita ja kitkeriäkin, muistokuvia virolaisista kummallisuuksista vuosien varrella. Alkusivuilla on kuva Mäon kahvilan kynsiään lakkaavasta myyjättärestä, joka tiivistää aikansa asiakaspalvelun. Tunsin hänet minäkin. Hiukan yllätyin Ingan ainaista narinaa setukaisten eli settojen syrjinnästä vuosikymmenet sitten, mutta kuuluihan eriarvoisuus silloin tosiaan elämään. Ja onneksi settoja on opittu arvostamaan aivan toisin sen jälkeen, kun heidät on – taas kerran – ”löydetty”.

Vastarannan lumon muhkean lukupaketin arvoa vähentävät liian lukuisat kirjoitusvirheet, joista osan tosin selittää taitto-ohjelman toilailu yhdysmerkin parissa. Valitettavasti ongelmia on puhtaiden muotoseikkojen ohella myös muoto-opillisissa seikoissa. Hassua, ettei kukaan enää lukenut tulosta, eräissä kustantamoissa se tapa vielä tunnetaan.

Ja muuten vielä. Koska Nikita Hruštšovin nimi kirjoitetaan näin, niin ne tyyppitalot ovat suomeksi tietysti hruštšovkia. Lausumisen voi päättää ihan itse.

Hannu Oittinen

Elo 1/2020