Mats Traat

Vastsed Harala elulood

Ilmamaa, 2011

Viime syksynä 75 vuotta täyttänyt Mats Traat viettää tänä vuonna kirjailijanuransa 50-vuotisjuhlaa, jos ajankohta lasketaan esikoisteoksen ilmestymisestä.

Traat on koko pitkän uransa ajan ollut hyvin tuottelias runoilija ja prosaisti ja hän on kunnostautunut myös näytelmäkirjailijana, elokuvakäsikirjoittajana ja kääntäjänä. Suomessakin hänet tunnetaan neljästä suomennetusta romaanista ja eräistä muista käännöksistä; vaikka ne muodostavat vain murto-osan Traatin poikkeuksellisen laajasta tuotannosta, ovat suomennokset jättäneet selvän jäljen maamme käännöshistoriaan.

Jo esikoisestaan eli teoksesta Kandilised laulud lähtien Traat on kuljettanut mukanaan ja kirjoittanut runoja Haralasta, kuvitteellisesta etelävirolaisesta paikkakunnasta, jonka asukkaat käyvät postuumisti läpi elämänvaiheitaan, yleensä minämuodossa.

Syksyllä 2011 ilmestynyt Vastsed Harala elulood (Uudet Haralan elämäkerrat) on järjestyksessä jo neljäs Harala-runojen kirjamuotoinen kokoelma; sen lisäksi haraloita on ilmestynyt useassa Traatin runokokoelmassa sekä lehdissä. Amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin hengessä kirjoitetut epitafit tai paremminkin vain merkinnät vainajille sattuneista tapauksista ovat vähitellen saavuttaneet nykyklassikon aseman.

Spoon River Antologiassaan (ja muualla) Masters kirjoitti ja julkaisi tiettävästi noin 250 vainajarunoa. Virolaisversioissaan Traat on jo tähän mennessä tuplannut esikuvansa runomäärän – mikä tietysti on herättänyt epäilyjä siitä, mahtaako kirjailija jo toistaa itseään Haralan kyläyhteisön kuvaajana. Epäilijöille voi kuitenkin vastata, että Haralan runomaailmalla tuntuu olevan sama piirre kuin Tallinnan kaupungilla: kun se ei valmistu koskaan, niin Ülemisten kriitikkojen on sitä hankala upottaakaan.

Silti voi kysyä vielä tarkemmin: miten niin? Syy on se, että yksittäisten Harala-runojen muodostama maailma loksahtaa paremmin kohdalleen vasta kun tekstejä kertyy riittävästi. Vuonna 1976 ilmestynyt ensimmäinen kokoomateos Harala elulood pystyi runsaalla 50 runollaan luomaan lukijalle käsityksen Haralan elämästä ennen ja jälkeen toisen maailmansodan, mutta myöhemmät huomattavasti laajennetut haralakirjat ovat monipuolistaneet tätä kuvaa lisäämällä henkilöitä ja historiallista ulottuvuutta samoin kuin kärkevyyttä nykyaikaa kohtaan.

Lukijan kannalta on oleellista myös yksittäisten runojen välinen dialogi: uusinkin kokoelma liittyy suoraan edellisiin lisäämällä ja tarkentamalla tietoja aikaisemmin käsiteltyjen vainajien vaiheista ja suhteista toisiinsa. Näin kommentoidaan odotuksenmukaisesti vaikkapa kolhoosinjohtajaa Harald Nõuta, joka esiintyi jo vuoden 1976 valikoimassa, lukuisista muista puhumattakaan. Eri kokoelmien eri runoista koottujen tiedonsirpaleiden varassa voi vähitellen luoda kokonaiskäsitystä kylän ja kolhoosin historiasta, seudun maantieteestä tai Haralan koko fiktiivisestä maailmasta. Sillä taas on useiden nimien tai tapahtumien tasolla myös puolidokumentaarinen ulottuvuutensa, mikä edelleen mutkistaa ja rikastaa runojen sisältöä.

Traatin hienot haralarunot ovat mahdollistaneet jatkuvan uudelleenlukemisen jo vuosikymmenten ajan, ja tuorein Harala-kirja jatkaa samalla linjalla, aiheuttamassa vahvaa runoriippuvuutta. Sitä ei kuitenkaan pidä nähdä terveysvaarana, vaan päinvastoin näiden piristeiden käyttöä voi lämpimästi suositella.

Hannu Oittinen

Elo 2/2012