Kai Aareleidin romaani Vene veri vie lukijan mielikuvitusmatkalle Pietariin. Teoksen päähenkilö päätyy diplomaatin puolisona asumaan Pietariin, kaupunkiin, josta hän ei aluksi erityisesti pidä. Hän kävelee – tai ajelehtii, kuten itse sanoo – pitkin kaupunkia ja kuvailee, mitä näkee ja tuntee. Teos voikin tarjota Pietarissa käyneille tunnistamisen iloa ja olla Pietarin-matkan yöpöytäkirja.

Minäkertojan tarinan rinnalla kulkee tarina hänen isoisoäidistään, venäläisestä Aleksandrasta. Aleksandran ansiosta kertojassa on pisara venäläistä verta, jota hän on hävennyt kuin mustia kynnenalusia tai huomaamatta karkaavaa sukansilmää. Aleksandra oli lähes sata vuotta aiemmin muuttanut virolaisen miehensä Friedrichin kanssa Venäjän Simbirskistä (Leninin kotikaupungista – Friedrich oli nähnyt Leninin omin silmin) pieneen virolaiseen Palamusen kauppalaan. Virolaiselle lukijalle avautuu tässä yhteydessä kulttuurihistoriallisia faktoja, sillä eräs Aleksandran ystävä on ilmeisesti ollut eräs toinen paikallinen venäläinen, Oskar Lutsin Kevadessa ja muissa teoksissa seikkailevan Tootsin esikuvan puoliso.

Venäjällä asumiensa vuosien ajan päähenkilö oppii kaupungin ja venäläisen elämän lisäksi tuntemaan paremmin isoisoäitinsä elämää ja sitä, millaista tämän elämä oli ollut Viron pienellä paikkakunnalla. Tällä ajatusmatkalla kertojaa auttaa kansio, johon hänen äitinsä oli koonnut isoäitiään koskevia dokumentteja. Lopulta käykin niin, että kolmen Pietarissa asumansa vuoden aikana kertoja alkaa arvostaa ja ymmärtää sekä Pietaria että omaa venäläistä vertaan. ”Veri on totisesti väkevä, koska se pistää minut näin kauan miettimään ja kysymään, onko häntä ollut olemassakaan vai olenko kuvitellut hänet. Veri virtaa suonissa hitaasti ja raskaasti. Monta litraa muistoja, kesken jääneitä tarinoita ja kaipausta. Verta menetettäessä ne lähtevät viimeisenä.” Teosta on kutsuttu katkelmalliseksi, ja se koostuukin lyhyistä osista, ajatuskerroksista, joissa kuvataan vuorotellen päähenkilön Pietariin liittyviä ajatuksia, tunteita ja huomioita sekä hänen muistojaan isoisoäidistä. Paikoin osat ovat liiankin lyhyitä ja pintapuolisia. Ajoittain tuntui, että juuri silloin, kun olin päässyt ajatukseen sisään, sen kehittely loppui.

Pietarissa asuessaan päähenkilö joutuu joka askeleellaan kosketuksiin venäläisen elämän nyanssien kanssa, ja aika ajoin hän ihmettelee ja on ymmällään. Lukijana olin yllättynyt, sillä yksi jos toinenkin kuvattu asia tuntuu niin perivenäläiseltä. Kun olen keskustellut teoksesta eri ihmisten kanssa, on saanut vahvistusta se tosiasia, että virolainen elämä on muuttunut. Teoksen päähenkilö on nimittäin kolmikymppinen, allekirjoittanut on sukupolven verran vanhempi, ja tuo sukupolvien välinen ero on Viron lähihistorian vuoksi paljon suurempi kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Jos jopa eri sukupolvet Virossa ymmärtävät venäläisen elämän eri tavoin, olisi kiinnostavaa keskustella kyseisen teoksen pohjalta, miten suomalaiset lukijat sen ymmärtävät.