Luku seitsemän esiintyy usein niin kirjannimissä kuin muissa taideluomissa: on aviomiestä, elämää, veljestä, samuraita, surmanluotia; vieläpä kellon salaisuus, kuningaskunnan ritari, rohkeata miestä… ja niin edelleen. Näin myös Kristi Küpparin teoksessa Viimane lusikas, vaikka se ei näy otsikossa. Pääosassa on seitsemän lusikkaa.

Teoksen työnimenä kulki Nadinunnadi-nadinaa. Siitä ei lopulta tullutkaan kirjan nimi, ja kääntäjälle hyvä niin. Kirja on ilmestynyt myös võruksi nimellä Perämäne luidsas. Küpparia voikin pitää suorastaan virolais-võrulaisena kirjailijana, sillä myös hänen runokokoelmansa Tei tuu nii (2025) on võrunkielinen, kun taas runokokoelma Sõnajalgne (2025) ilmestyi viroksi. Aikamoinen kielellinen ryntäys siis kerralla!

Kirja avautuu vähitellen, lukija saa olla tarkkana sen edetessä. Hyvä taktiikka on lukea ensin loppuun ja aloittaa uudestaan alusta. Jonkin verran lukijaa nimittäin auttaa, kun tapahtumat heijastuvat kokonaisuutta vasten. Lukijan – ja kääntäjän – kiusaksi monet asiat jäävät ensilukemalta kovin vihjeellisiksi. Johonkin merkilliseen salaisuuteen lusikat silti viittaavat. Tämä pitää lukijan mielenkiintoa kivasti vireillä.

Tapahtumia seurataan päähenkilön, Katariinan, kautta. Hänen juurettomuutensa ja höpsöytensä tarkentuu myöhemmin. Hyvä vastapari hänelle on Ain, jolla alituisesta myötämielisyydestään ja avuliaisuudestaan huolimatta on synkätkin hetkensä. Ilahduttavasti nämä keskeiset henkilöt kuitenkin kehittyvät toinen toisensa lomaan.

Muuten kirjaa sävyttää sisämaavirolaisuus, siinä vain käydään ohimennen Tallinnassa, sekä tietty ajattomuus. Näinkin kirja voi keskittyä itse asiaan, niihin lusikoihin siis. Mutta kiinnostavaa on toki sekin, mistä kirjailija ammentaa kuvatessaan sitä jotain muuta: KEK ja sms, Ruti-täti ja Tove Jansson… todettakoon, avaamatta näitä sen kummemmin, että nämä ja muut noukinnat ovat lopulta melko satunnaisia, niillä on vain täydentävän tilpehöörin luonne. Tai siltä vaikuttaa.

Tekijä on sivuille 82–84 ja sivulle 87 lisännyt laajoja jaksoja venäjänkielisen tekstin selityksiä viroksi. Tällainen kulttuurierokatsaus on epäilemättä tarpeen jo nykyvirolaisille lukijoille, puhumattakaan suomalaisista, jotka eivät Viron uuden itsenäisyyden aikana ole oppineet rahtuakaan lisää venättä. Lisäksi iso itänaapuri tekee parhaansa hävittääkseen lopunkin kiinnostuksen kieltään kohtaan. Saati Suomen koululaitos, joka suo nykyään sijaa vain englannille; tätäkö me muka halusimme vuonna 1991? Mutta päätän vuodatukseni tähän.

Kokonaisuudessaan Küpparin teos silti ilahduttaa, koska siinä on yllättävän kiinnostava tulokulma. Ollos tervetullut joukkoon kovin pieneen, nimittäin huomionarvoisten tekijöiden keskuuteen, Kristi!