Kirjan kertoja eli kirjailija Tõnu Õnnepalu viettää kesän Vilsandin saarella. Hänet on ajanut sinne rakkaus Aleksander Suumannin (1927–2003) runoihin, ja hän asuu samaa taloa kuin Suumann neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Kirjailija on asunut saarella nuorena itsekin, mutta ei silloin ymmärtänyt syvällisesti Vilsandin kauneutta. Saaren luonto avautuu hänelle nyt, viisikymppisenä, kaikkien aistien kautta, sisäisen minän tulkitsemana.

Õnnepalun teksti on kuin hengitys. Kertojan maailma suodattuu Vilsandin saaren estetiikan läpi. Õnnepalun suurenmoisiin luontokuvauksiin nivoutuvat luontevasti nuoruuden muistelut, suuret eksistentiaaliset teemat ja ajatelmat käytännön elämästä.

”Usko on kaikkein suurin kiusaus. Usko, että minä olen oikeassa, että minä tiedän, millainen Jumala on, kuka hän on ja mitä hän haluaa.
Mustarastas kiskoi ruohikosta pari kastematoa ja pyrähti sitten jonnekin tuonne nurkan taakse, missä polkupyöräni on. Ahaa! Sillä on siis pesä lautakasassa. Voi sitä veijaria!”

Õnnepalu pohtii kirjassaan paljon tuonpuoleista, kuten jälleen syntymän mahdollisuutta ja ihmisen suhdetta Jumalaan, jopa Jumalaa itseään. Hän ei ota kantaa, vaan pitää kaiken avoimena. Hän esittää vahvaa ja oivaltavaa kirkkokritiikkiä sekä haastaa ihmiset todella elämään elämänsä.

”Jumala on kuin mikä tahansa yleisö, odottaa yllätystä, järkytystä, vilpittömyyttä. Fantasiaa. Odottaa, että panisimme Hänen henkensä virtaamaan. —— Mielikuvituksen puute, rohkeuden puute on ainoa synti, kaikkien syntien äiti, joka johtaa kaikkeen muuhun, kateuteen, tyhmyyteen, vihaan.”

Kirjailijan esittämät ajatukset herättävät lukijan pohtimaan omaa maailmankatsomustaan, onko samaa vai eri mieltä Õnnepalun kanssa ja miksi. Tekstissä on kuin piilotettu dialogi, jossa lukijan ääni jää painamatta, kuitenkin se kuullaan. Samaan aikaan kirjailijan maailma on hyvin irrallaan kaikesta, kuin saari sekin. Vaikka tekstissä viitataan lyhyesti muihin ihmisiin, kuten isäntäperheeseen (vain kerran) ja naapurimiljönääriin, he eivät ole osa tarinaa, vaan jäävät kertojan todellisuuden ulkopuolelle. On kuin kirjailija ei tarvitsisi ketään, hänen maailmansa on ehyt sellaisena kuin on. Hän tuo muun muassa esiin, miten ei edes tahtoisi tuntea runoilija Suumannia oikeassa elämässä – ihmisenä, joka kätkee itsensä. Hän haluaa tuntea tämän sisäisen minän, ja se tulee ilmi runoissa.

Vilsandin saari tuoksuu katajalle ja tuuli käy sen ylitse tutulla pyörätiellä. Õnnepalu pohtii, tulisiko hänen viettää siellä myös talvi, ehkä kaksi, ja kevät ja syksy. Hän on kokenut siellä aina vain kesän. Näissä tuoksuissa ja väreissä, tuulissa, lokkien huudoissa ja meren kohinassa hän viipyy, hengittää, välittää vain niistä. Juuri siinä on kirjan tenho. Se avaa lukijalle todellisen ihmisen mielenmaiseman, eräänlaisen pyhätön. Tässä pyhätössä kaksi ihmistä kohtaavat, lukija ja kertoja, kuin äänettömästi toistensa ohi lipuvat aaveet. Unenomaisesti he koskettavat toisiaan, jakavat jotakin yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta, sen kauneudesta ja hajoavaisuudesta.

Vilsandin saari ei ole ilmestynyt omana kirjanaan Virossa, vaan pitkänä kirjoituksena Looming kulttuurilehdessä 2/2018. Kirjaan on jäänyt pieni virhe, kirjoituksen kerrotaan ilmestyneen Loomingu Raamatukogu -sarjassa.

Jouko Väisänen on tehnyt jälleen upeaa työtä suomennoksen kanssa. Teksti soljuu itsestään, vaivattomasti ja vapautuneesti. On melkein kuin kuulisi kirjailijan oman sisäisen puheen, rauhallisen, täyden. Vilsandin kesässä on jotakin surumielistä, hipaus melankoliaa. Siihen on suomalaislukijan helppo samastua.